Ihan odottamattomasti isoisänisä alkoi:
»POIKA, nyt on sinun syntymäpäiväjuhlasi, mutta sinä et ole saanut lahjaa — et varsinaista lahjaa — » Kädestä kuului kahinaa. »Tässä on viitonen — ei, pari. Tässä on kymppi sinun käytettäväksesi, POIKA.»
Top — varsin luonnollisesti — olisi saattanut kaatua selälleen takanansa loimuavaan takkaan.
Tuo hämmästyttävä vanha oikkuili ja syrjäytti käden heilauksella Topin sopertamat kiitokset. Muuten ne kaksi viitosta tulivat kuin Jumalan lahjana tälle nuorelle insinöörinkokelaalle. Olihan hän luovuttanut kaikki kuukausirahansa rouva MundyIle. Ja kuinka hartaasti hän olisi halunnutkaan muuttaa puhtaaksi rahaksi »ne» kalvosinnapit ja «sen» komean savukekotelon, ei sellainen menettely toki tullut kysymykseenkään. Vähän, kovin vähän oli Top saanut hankituksi vanhoilla napeillaan, kolhiutuneella hopeakotelollaan, vanhanaikaisella kellollaan ja perillään sekä parilla harvinaisella postimerkillä!
»Oi, kiitos teille, sir!» vakuutti Top sydämensä pohjasta.
»Pyh! Ei se ole mitään. Kun hoitaa talouttaan järkevästi» isoisänisä nykäisi kulunutta peitettään ylöspäin — »saattaa joskus panna rahaa menemään, jos haluttaa. Havainnollinen opetus sinulle, POIKA. Ja nyt—nyt— Haluan kysyä sinulta jotakin. Mitä arvelet — mitä arvelet tästä kokoelmasta, näistä lumoavista neitosista, joista yhden ja toisen kanssa olen nähnyt sinut lattialla?»
Top tyrmistyi. Hänen rohkeutensa oli elpynyt setelien hilpeästi, rauhoittavasti kahistessa hänen kädessään, mutta nyt se painui jälleen hänen tanssikenkiinsä saakka. Kas niin, mietti hän, nyt aikoi vanhus panna puukon hänen kurkulleen. Vielä pahempi! Hän aikoi tunkea sinne tyttöjä. Hylättyhän säädyllisen, chesterfieldiläisen, arvokkaan esiintymistapansa hän aikoi taaskin muuttua pahanilkiseksi, käärmeenkieliseksi kilpikonnaksi.
Top terästäytyi…
»Hän aloittaa», tuumi Top, »siitä isosta, möhkälemäises
Hannanin tytöstä».