Luvattu rauhan aikaansa, oi, jospa koittais ja himon, vainon, kiistan iäks voittais!

Nämä ihmiset ovat vasta tieteen alkuasteella… Näiden ihmisten mieliä kalvavat pelko ja kiellot… On parempia unelmia!»

Missä, äiti, on onnen ihana maa?
Etsiä tahdon, se huoleni karkoittaa!

On meillä toivo, että hyvään
lopulta johtaa pahakin.

Lukemattomilla tavoin he elävät toivoansa varten. Kuollessaan he huutavat ääneen:

Valoa, enemmän valoa!

Niistä, jotka odottavat sitä aikakautta, saattaa tämä nykymaailma hyvinkin näyttää liian synkältä heidän voidakseen nurkumatta sitä katsella. Nämä utopistit, jotka ovat matkalla sitä aikaa kohti, pitävät tätä nykyistä maailmaa pelkästään risteysaseman odotussalina — ja törkyisenä, likaisena, vetoisena, kehnosti hoidettuna sen lisäksi. Ihmekö sitten, että utopisti tiuskii matkustajakumppaneilleen, rähisee asemamiehille, sadattelee rautatieyhtiötä?… Ihmekö, jos utopisti, joka vaatii terveyttä ja kauneutta, herkeää tavoittelemasta toisarvoista ja pyrkii suorastaan mahdottomiin!

Mundyjen isoisänisän paikka oli mahdollisesti jollakulla toisella taivaankappaleella. Jos hänet olisi voitu siirtää omalle tähdelleen, ei häntä mahdollisesti olisi pidetty eriskummaisena oikkuilijana, vaan tavallisena järkimiehenä, joka arvosteli asioita oikean mittapuun mukaan, koska hänestä oli »kaunis totia, tosi kaunista». Ja toinen ajatus. Mahdollisesti me — me, jotka nurisematta sopeudumme rakkauden kaikenlaisiin rumiin vivahduksiin, jotka pidämme luonnollisina sellaisia piirteitä kuin syrjäkujien asumuksia, oikeusistuimia, mielisairaidenhoitoloita, tavallisia lihamyymälöitä, keskinkertaisia ravintoloita, rujomuotoisia lapsia, — mahdollisesti juuri me olemme todenperäisiä, eriskummaisia oikkuilijoita.

Tällaiset olivat Topin tunteet, joita hän ei tosin pukenut niin moniin sanoihin, Topin, joka oli tullut aurinkoisesta, avarammasta, nuoremmasta ja (toivottavasti) puhtaammasta maasta.

Top, joka ei osannut sopeutua katselemaan Lontoon lapsia Lontoon takakujilla Lontoon sumussa, käsitti jossakin määrin isoisänisän kauneudenkaipuuta. Juuri senvuoksi Top isoisänisän täyttäessä yhdeksänkymmentäviisi vuotta ei valinnut lahjaksi mitään sopivaa, käyttökelpoista esinettä (sellaista kuin olivat makuusukat tai vuoteenkuumennuspullon päällinen, jotka rouva Mundy oli lahjoittanut tälle lähes satavuotiselle miehelle), vaan hyödytöntä, tuoksuavaa ja kaunista. Top oli tilannut kimpun punaisia ruusuja vanhuksen lempipatsaan eteen. Sen lahjan aiheuttama ymmärtämyksen välähdys selvitti Topille, ettei isoisänisä ollut niin naurettava, hullunkurinen eikä eriskummainen kuin — liikuttava.