»… Helen… kuolemaisillaan!… tulkaa…»
2
Top ei kuullut enempää; oikeastaan hän ei jäänyt enää kuuntelemaankaan. Paljain päin, sieppaamatta päällystakkiaan tai kaulaliinaansa Top riensi silatun marmorihallin läpi, loivia portaita alas, ulos lasiovesta eteiskatokseen ja Lontoon sydänöiselle kadulle. Hän huusi autonsa, ennenkuin järjestäjä ennätti liikahtaakaan. Kiihkeästi Top ilmoitti Oxfordin alueen osoitteen ja käski lyhyesti: »Ajakaa niinkuin ikinä pystytte!»
Ohjaaja tuntui ajavan niin raatelemalla kuin suinkin osasi.
Miehen vika ei tietenkään ollut, jos koko Knightsbridgen ja Battersean välinen Lontoo näytti olevan jalkeilla ja jos yövahteja oli joukkueittain punalyhtyisten katosten suojassa vahtimassa sokkeloisia juoksuhautoja ja graniittionkaloita.
Tuskaisena Top hoki itsekseen, huomaamattaan puhuen ääneen:
»Kuolemaisillaan… Helen kuolemaisillaan…»
3
Mitä se saattoi merkitä? Minkä tähden?
Lapsi oli ollut ihan pirteä. Top oli nähnyt hänet aamiaispöydässä, nähnyt hänen lähtevän Chelseassa olevaan balettikouluunsa kädessään laukku, jossa oli hänen tanssikenkänsä ja puoliseväänsä. Senjälkeen Top ei ollut nähnyt Heleniä koko tänä sekavana päivänä… Hyvä Jumala, aikoiko tämä ohjaaja kiertää Hamsteadin kautta?… Kuolemaisillaan?… Miten olisi mahdollista ajatella sellaista Helenin kaltaisen tytön yhteydessä? Hänen lemmikkiserkkunsa… Helen! Tyttö oli kaihtanut häntä koko viime viikon… mutta silti pysynyt hänen lemmikkinään. Juuri sentähdenkö häntä oli pyydetty puhelimeen? Eikö hänen olisi pitänyt olla maltillisempi, tuoda rouva Mundy muassaan? Pitäisikö hänen kääntyä nyt takaisin? Ei… Kirottu vintiö, salli taaskin seisauttaa auton… Nyt käännös oikealle… OIKEALLE, tolvana… Vihdoinkin viimeinen käänne; auto pysähtyi ison vuokratalon kivioven edustalle.
4