»Niin minä olinkin!»
»Mitä?»
»Kuolemaisillani naurusta», selitti Helen nenäkkään hilpeänä, mutta tuntien lisääntyvää, omituista levottomuutta, »kun vain ajattelin tanssiaisiasi. En mahtanut sille mitään. Kun ajattelin kokonaista haaremillista tyttöjä, joiden joukosta sinun oli valittava, ja isoisänisää jonkunlaisena suurvisiirinä ja Hendersonia mykkänä palvelijana ja sinua punastelevana sulhasena —»
»Älä härnää minua!» keskeytti Top. Häneen katsahtaessaan Helen näki, kuinka kalpea hän oli. Kaikki väri oli äkkiä kaikonnut hänen klassillisista huulistaankin. Hänen vilpittömät, harmaat silmänsä olivat ssoukenneet indigonvärisiksi raoiksi, ja hänen kasvonsa — kuinka toisenlaiset ne olivatkaan kuin Topin tavalliset, herttaiset, poikamaiset kasvot! — olivat äkkiä muuttuneet uhkaaviksi.
8
Sen nähdessään Helen tunsi kauhua, samanlaista pakottavaa tunnetta, jollainen valtaa jyrkänteen reunalta katselevat ihmiset, pakottaen heitä heittäytymään syvyyteen.
»Minkä tähden en saisi ärsyttää sinua, jos mieleni tekee?» ilvehti hän hengähtämättä. Hänen sydämensä, joka oli sykkinyt hyvin tavallisessa tahdissa tavallisella paikallaan, takoi nyt hänen kurkussaan. »Minkä tähden kaikki muut saisivat puhua mitä haluavat, mutta en minä, koska satun olemaan nuorin? Minkä tähden en minä kerrankin saisi puhua sinulle totta, Top? Sinusta tulee sulhanen, eikö tulekin?» Värähtelevä, tyttömäinen ääni särähti, sitä tärisytti himmeä, kauan tukahdutettu kiukku. »Isoisänisän määräyksestä, eikö niin?»
He katselivat toisiaan silmiin, nämä kaksi nuorta olentoa, kummallakin nimetön, ikivanha ilme, joka teki heidät toisenlaisiksi, nuoremmiksi, mutta samalla vanhemmiksi, kuin he oikeastaan olivat.
Topin vaaleat pojankasvot olivat hurjistuneen, kiihtyneen, uhkaavan miehen kasvot. Hänen silmänsä olivat tähdätyt kukkaansa puhkeavaan, viehättävään, kiusoittelevaan naiseen — Heleniin.
»Sinusta tulee 'sulhanen'? Ja koska sinä aina 'punastelet'», sinkautti tyttö vasten toisen kalmankalpeita kasvoja, »otaksun sinun varmasti punastuvan vihkimätilaisuudessakin —»