»Sinä!» tokaisi ikkunalla istuva tyttö, kiertyen kissan tavoin sykkyrään. Helen näytti viehkeältä jopa kömpelötekoisessa, kotona valmistetussa, tummassa leningissäänkin, vaikka hänen pieniä, kalpeita, suippoja kasvojansa painoikin ruskeata kanervamätästä muistuttava tukka, joka teki hänen päänsä suhteettoman isoksi hänen hentoon vartaloonsa verrattuna, »Syy on sinun, äiti.» Puolittain nauraen hän kääntyi rouva Mundyyn päin. »Kuka pitää Topille ateriat valmiina mihin aikaan tahansa ja rohkaisee häntä tulemaan ja menemään, milloin itse hyväksi näkee? Kuka hemmoittelee hänet piloille? Kuka varaa hänelle kuivat sukat? Kuka lämmittää häntä varten pyyhinliinat? Kuka hankkii hänelle torttuja teetä varten -»
»Etkö sinä itse tänään juossut teeleipiä noutamassa.»
»Vain säästääkseni sinua! Juuri sinä, äiti, menettelet ikäänkuin Top olisi ainakin Walesin prinssi. Minkä tähden. Koska hän on mies. Minua miehet ellottavat. Ja täällä me asumme tähän vuokrakasarmiin sullottuina seurassamme heitä kaksi kappaletta. Toisen heistä tarvitsee vain kolkuttaa kepillään lattiaan» — tällöin hänen äitinsä loi hermostuneen katseen vaaleanpunertavan hohteen valaisemaan laipioon, jossa oli kyyhkysenharmaita kuvioita —»ja sinä kiidät tanssiaskelin yläkertaan häntä palvelemaan. Toinen taas — no niin! Mitä tulee siihen olentoon, Topiin —
Pelkästään tämä nimikin tuntui kannustavan Heleniä sättimään, mutta sittenkin kuului hänen puolittaisen naurunsa värähtely.
»Top tekee asuntomme sietämättömäksi inhoittavilla piipuillaan ja savisilla kengillään ja korjaamista kaipaavilla potkupallopuseroillaan ja konerakennusta käsittelevillä oppikirjoillaan ja autoilulehti-läjillään ja inhoittavan moottoripyöränsä varakappaleilla! Sulloo arkihuoneemme —meidän huoneemme! — niin täyteen, ettei täällä näe mitään muuta kuin Topin tavaroita. Niin, älä katselekaan ympärillesi osoittaaksesi minulle; ettei mitään ole näkyvissä. Sehän johtuu vain siitä, että sinä juuri äsken siivosit sen kookkaan, rojoluisen raakalaisen jäljet. Miksi hän ei pysynyt erämaissaan muiden villien ja maorien ja muun kansan seassa. Miksi tulla pesiytymään meille?»
»Minne muualle hän sitten pesiytyisi?» pani rouva Mundy herttainen äitinsä pyysi minua suomaan hänelle täällä kodin siihen saakka, kunnes hän suorittaa tutkintonsa. Me olemme hänen ainoat sukulaisensa Englannissa. Veri on vettä sakeampaa —»
»Ja paljoa siivottomampaa», keskeytti Helen. »Minkä tähden hän sitten joka lauantai saapuu kotiin yltäpäältä veressä, ikäänkuin sinulla ei olisi yllinkyllin tehtävää sitomatta hänen inhoittavia haavojaan ja paikkailematta laastarilla hänen kammottavia ruhjevammojaan?»
»En minä siitä pahastu.»
»Mutta niinä pahastun. Ja jos Top olisi edes huvittava, äiti — mutta hän ei puhu koskaan mitään!»
»Kyllä hän puhelee minun kanssani.»