»Röhkimällä. Ihan kuin mikäkin karju. Yksitavuisia urahduksia. Oletko milloinkaan kuullut Topilta mitään muuta? Typerää. Jumi sentähden hänen on sillä tavoin lukea päntättävä tutkintojansa varten, istuttava kirjojen ääressä myöhäiseen yöhön. Kaikki muut opistolaiset käyvät tanssiaisissa, vievät tyttöjä teattereihin! Mutta niin ei Top. Ei osaa. Ei uskalla. Pässinpää!»
»St! Eikö hän juuri tulekin?»
»Kyllä!»
4
Ovi avautui; rauhallisesti astui sisään pitkä, vankkarintainen, vaaleaverinen nuori mies.
Hänen mukanaan tuli huoneeseen toisenlaisen ilmakehän henkäys, uutteran ulkoilmaelämän virkeä, alkuperäinen, miesmäinen tuntu! Silminnähtävästi hän oli juuri palannut lauantai-iltapäiväisestä potkupallo-ottelusta, tämä atleettirakenteinen nuorukainen. Hänen kasvonsa, hieman pienipiirteiset hänen muuhun olemukseenpa verrattuina, olivat sileiksi ajellut, poikamaiset, niiden ilme sopuisa, mutta pidättyvä. Hän oli senlaatuinen kotiintulija, jollaisen kuka taloutta hoitava nainen tahansa ilomielin näkisi väsyttävän päivän päättyessä.
»Heikel!» äänsi nuori Helen-tyttö välinpitämättömästi, kääntyi sitten jälleen, kyyristyen kasvot ikkunaan, selkä huoneessa olevaan mieheen päin.
»Kas niin, Top», virkkoi rouva Mundy ystävällisesti tälle nuorelle pikkuserkulleen. Top tuntui hänestä kuin omalta pojalta, jollaista hän itse ei ollut saanut. Hän oli tullut Australiasta opiskelemaan konerakennusta South Kensingtonissa, ja hänen täydellinen nimensä oli Harry Morse Tophampton, joka, kuten tunnettua, lausutaan »Toppain»; siitä hänen lyhennetty hyväilynimensä. »Siinähän olet.»
»Niin olen», vastasi Topin lempeä, syväsointuinen ääni. »Istuhan, poika-kulta; tässä on teetä. Teeleivät on pidetty lämpiminä sinua varten. Ruskeata leipää ja voita, jollaisesta pidät. Kierrä valo palamaan, ole hyvä.»
Liikahtamatta tuoliltaan nuori mies nosti kättänsä ja kiersi palamaan pöydän kohdalla olevan lampun. Sitä varjosti ruusunvärinen silkkireunus, jonka rouva Mundy oli laittanut vanhasta jumperista.