»Oliko iltapäiväsi hauska, Top? Eihän sinussa näy olevan ainoatakaan haavaa sidottavaksi tällä kertaa. Jätitkö reppusi eteishalliin? Mary purkaa sen. Kummat voittivat ottelussa?»
»Me», sanoi Top koruttoman ylpeästi. Olipa hänen ylpeytensä niin suuri, että se houkutteli hänet käyttämään kuitakin kuin yksitavuisia sanoja. »Viisitoista — yksitoista. Se oli tiukalla ajan puolivälissä. Voitimme viimeisten kahdeksan minuutin aikana. Hieno ottelu. Sivumiehemme vältti vaaran ihan viime hetkellä.»
»Ihmeellistä joukkoa, ettekö olekin?» pilkkasi nuori tyttö, kiertäen päätänsä taaksepäin.
Top hymyili hänelle. Mutta Helenin hiuspensas oli taaskin kääntynyt olkapäillä entiseen asentoonsa. Vain silloin, kun Top ahmiessaan ruskeata leipää ja voita vastaili emäntänsä hiljaiseen puheluun syvä-äänisillä: »Kyllä!… Niin!… Ahaa!… Oh!… Kiitos!» — vain jokaisen tällaisen lyhyen sanan jälkeen Helen loi veitikkamaisen vilkaisun olkansa ylitse, koettaen nähdä äitinsä katseen ja tarkoittaen »urahduksia».
Pahankurisesta lapsesta välittämättä rouva Mundy kehoitti:
»Ota lisää voileipää, Top!»
»Kiitos, ei enää; olen jo kylläinen.»
»No, ota viimeinen viipale! Otathan? Se merkitsee kymmentätuhatta puntaa vuodessa ja sievää vaimoa.»
Top otti viimeisen viipaleen.
»Lisää teetä?»