»Neljäs kuppi», mutisi nuori potkupallonpelaaja. Pannessaan sokeria ammeenkokoiseen teekuppiinsa hän tiedusti: »Miten on hän ollut?» Samalla hän katsahti punertavakaihtimisen lampun ylitse laipioon.
»Me emme ole käyneet yläkerrassa koko päivänä, vaikka lähetinkin Hendersonin välityksellä hänelle pikku lahjani», vastasi rouva Mundy. »Nyt on hänen syntymäpäivänsä, kuten tiedät, mutta hän ei halua meidän menevän sinne, jollei meitä pyydetä… Hän ei ole kutsunut; mutta luulisin —»
5
Samassa kajahti ylhäältä laipiosta kolme koputusta, jotka panivat lampun värisemään. Kops, kops, KOPS!
»Kas siinä se! Minua.» Hätäisesti rouva Mundy juoksi pois teepöydastä.
Ennenkuin hän ennätti ovelle, kuului ylhäältä vielä kaksi kovaa kolausta. KOPS, KOPS!
Kääntäen vaaleatukkaisen päänsä ja harmaat silmänsä ikkunakomeroon päin nuori Tophampton huomautti. »Se on sinulle.» Helen oli jo solahtanut istuimeltaan ja juoksi ovelle. Hänen ehdittyään sinne kajahti huoneessa vielä yksi kolahdus, joka pani tee vehkeet kilisemään. KOPS!
»Ahaa! Hän tahtoo sinne minutkin.» Nopealla harppauksella Top oli toisten jälessä.
Kuinka meluttomasti hän liikkuikaan, tämä yli sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen, kahdeksankymmenenkolmen kilon painoinen nuori mies, joka oli opistonsa potkupallo joukkueen kapteeni ja jota pidettiin käyttökelpoisena urheilun monilla muilla haaroilla. Hän aiheutti esimerkiksi vähemmän melua kuin kömpelö Mary, joka nyt tuli korjaamaan pois teeastioita; hän vaati vähemmän tilaa kuin keijukaismainen Helen. Kuka muuten olisi uskonut, että tyttö kompastui Topin jalkoihin kaikkialla heidän pienessä asunnossaan; minne ikinä hän halusi mennä, siellä oli tuo olento vastassa. Nytkin oli Topin päästääksensä tytön edelleen painettava iso, komeanmuotoinen vartalonsa litteäksi kirjakaappia vasten.
Portaiden yläpäässä rouva Mundy pysähtyi yläkerran huoneiston suklaanväriseksi maalatun oven eteen; pelokkaasti hän katsahti molempien nuorten kasvoihin.