Rouva Mundy oli sanonut: »Sen pojan huomaavaisuus toisia kohtaan on suorastaan ihmeellinen.»
15
Niin, koko sen sunnuntain, tuon rauhattomuuden päivän, Top oli ajatellut muita!
Nurja onni! Nurja onni näillä tytöillä, niin uljaan kiipeillä, mutta niin varattomilla! Vaikka he naljailivat Topille, kiusoitellen kehoittamalla häntä perustamaan heidän varallisuutensa, olisivat he mieluummin purreet poikki kielensä kuin tehneet sen, jos olisivat aavistaneet oikean asianlaidan.
Topin vallassa olisi auttaa heitä. Hän voisi laskea heidän varallisuutensa pohjan. Hän saattaisi poistaa huolten taakan rouva Mundylta, joka oli ollut hänelle niin suuriarvoinen hänen ollessaan outona vieraassa maassa. Hän voisi hankkia kaikki, mitä Madge pikku poikineen kaipasi.
»Hyvä Jumala!» mietti Top, tuntien mielessään varoittavan pistoksen. »Jos tänään sattuu vielä jotakin, niin minusta ehkä tuntuu mahdottomalta sitä kiertää.»
Päivä oli miltei lopussa.
16
Mundyn perheen naimisissa olevat tyttäret poistuivat sinä iltana aikaisin kukin omaan asuntoonsa. Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä oli lakannut kaikumasta tuon neljännessä kerroksessa olevan huoneiston komeroissa, jota he nimittivät kodikseen — sanontatapa, joka olisi saattanut ärsyttää heidän nuoria aviomiehiään, jolleivät myöskin kaikki rouva Mundyn vävyt olisi nimittäneet hänen asuntoaan kodiksi. He olivat menneet — Tossie kaksipuolisina lastenvaunuineen, Gertrude käsikirjoituksineen, jotka pitäisivät häntä kirjoituskoneen ääressä keskiyöhön saakka, Madge pienine, peitteisiin käärittyine poikineen, jolle hänen oli kustannettava autokyyti, Phyllis ompelukoreineen ja sylilapsineen. Sitten laskettiin viimeinen korsi vastuunalaisuuden taakkaan, jonka Top oli koko päivän tuntenut rasittavan leveitä hartioitaan.
Syynä oli lapsi, Helen… Jos hän olikin kahdeksantoistavuotias, näytti hän paljoa nuoremmalta, hän näytti niin lapselliselta. Top ei osannut kuvitellakaan häntä minään muuna kuin »lapsena».