Koko päivän Helen oli ollut, kuten hänen äitinsä sanoi, »kuningas Saulin tuulellaan». Hän ei ollut puhellut mitään, ei edes sisariileenkaan.
Topille hän ei ollut hiiskunut mitään ennenkuin teeaikana, jolloin hän oli alkanut moitiskella nuorukaista, alkaen hänen uudesta, sinisestä, sarssisesta pyhätakistaan (joka Helenin selityksen mukaan olisi saattanut olla lähtöisin maalaissepän isoista, jäntevistä kourista eikä räätälin hyppysistä) ja lopettaen siihen, että hän oli lukenut vuoteessaan kello puolikolmeen asti edellisenä yönä. Eikö Helen ollut nähnyt valoa hänen ovensa alitse? »Valvottaa kaikkia!» oli tyttö valittanut.
Oikeastaan ei mikään ollut paikallaan Helenistä…
17
Tähän mielialaan rouva Mundy tiesi yhden parannuskeinon.
»Soitahan, Top!» pyysi hän, kun illallinen oli korjattu pois. Sillä nuori Tophampton, joka ei ollut oppinut tuntemaan ainoatakaan nuottia, oli musikaalinen sormenpäitänsä myöten Ja kun hän otti esille huilunsa ja puhalsi siitä säveliä tai kun hänen pillinsä värähdytti ilmaa sulavilla, sydäntävihlovilla valituksillaan, oli sillä kapinalliseen ja alakuloiseen nuoreen tyttöön samanlainen vaikutus kuin Davidin, harpulla oli äkäiseen kuninkaaseen.
»Laula meille, Top!» kehoitti rouva Mundy. »Se on —» Hän vilkaisi nuorimpaan lapseensa — Heleniin, joka oli heittäytynyt uuninmatolle kotinsa rapistuneessa arkihuoneessa, jonka lämmintä tuntua kuitenkin monen kartanon harkitun mukavat tupakkasalongit ja useat tarkoin uudistetut Jaakko-kuninkaan aikaiset maatalot kaipaavat.
Kyyröttäen matolla kissa sylissään Helen luki kirjastosta lainattua Carnivalia. Tai näytti sitä lukevan. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa piilottivat hänen silmänsä; lehteä hän käänsi harvoin.
Ikäänkuin ei olisi huomannut Helenin olevan huoneessa äiti täydensi:
»Laula minulle, Top!»
»Olkoon menneeksi, kyllä minä laulan.»