»Mikä? Ah, niin. Helen silmäili lehteä, katsellen, olisiko ilmoituksista joku ehkä hänelle sopiva. Hän on aina tullut hyvin toimeen pienten lapsien parissa. Hänen sopisi koettaa tuota», puheli rouva Mundy, selvittäen kurkkuansa. »Luultavasti hän on parhaillaan kirjoittamassa siihen vastausta.»
Oltuaan tavallisen aikansa vaiti virkkoi Top: »Entä hänen opiskelunsa?»
»Hänen opiskelunsa — tanssinsako? Pelkäänpä, että sille ei mahdeta mitään. Hän aikoo luopua siitä. Sille ei mitään voi», hoki rouva Mundy kerkeästi, ja hänen sanansa kuulostivat sellaisilta kuin hän olisi toistanut ne jo monta kertaa sinä päivänä.
3
Niin hän olikin — mutta kuinka toisenlaiseen sävyyn.
»Rakas, lapsi-rukka, ei sille mahda mitään», oli hän hokenut hokemistaan tämän synkän maanantain kuluessa. »Tiedäthän, että minäkin olen kauhean pahoillani. Meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa. En ymmärrä, miten meidän on meneteltävä näinkin. Onhan Top — niin kovin mielelläni pitäisin poika-kultaa ilmaiseksi, kuten hän tietää, mutta Jumalan kiitos, että saan hänen elatusmaksunsa! On suuri asia, että hän on täällä.»
»Niin kai. Mutta viisi Topista. Entä minä ja balettikouluni?»
»Rakas lapsi, meidän on ilmoitettava erostasi puoli lukukautta etukäteen. Se on tehtävä nyt.»
»Emmekö voi tehdä mitään muuta?»
»Ethän toki arvele, etten olisi valmis, jos minulla olisi enää mitään myytävää? Koko pöytäkalusto meni silloin, kun Tossien kaksoset syntyivät. Ei ole mitään, armaani —»