Topin puhuessa osui hänen katseensa pieneen, tylppäpäiseen, vaaleanpunaiseen esineeseen, joka virui rouva Mundyn työkopan kannella ja josta riippuva nauha oli valahtanut pöydän reunalta lattialle saakka. Helenin balettikenkä. Se teki liikuttavan vaikutuksen. Ja kaiken sen jälkeen, mitä tytön sisaret olivat kertoneet hänelle, Topille, eilen. Täytyikö sen edustaa rauenneita toiveita, romahtaneita unelmia? Tuijottaen pieneen silkkikenkään Top kehoitti:
»Maksa minulle takaisin sitten, kun Helenistä tulee tanssitähti. Teethän niin. Tähän saakka en ole pyytänyt sinua tekemään mitään minun tähteni.»
Nainen, joka viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana oli ollut hänen äitinään, valmistanut hänen ruokansa, parsinut hänen sukkansa, sullonut hänen potkupalloreppunsa, sitonut hänen vammansa — mitä kaikkea hän olikaan pyytämättä tehnyt hänen hyväkseen! — vastasi tähän avosydämiseen vetoomukseen:
»Mutta, poika-kulta! Top! Kuinka jalomielinen — mutta kuinka järjetön olet. Vaikka syrjäyttäisimmekin kaiken muun, on tässä sinun kaikki taskurahasi, puolisrahasi, matkarahasi ja pukujesi hinta. Siinä on kaikki, mitä saat —»
»Ei; ei ole. Nyt saan enemmän.»
»Ahaa!» pääsi Heleniltä terävästi. Melkein kuin Topin ominaista liikettä jäljitellen hänen suunsa avautui ja sulkeutui sitten jälleen, samalla kun hän painoi käden huulilleen.
Top ilmoitti rouva Mundylle: »Tästä lähtien saan kasoittain käteisrahaa käytettäväkseni.»
»Kuinka loistavaa; mutta — mistä?»
»Minä — minä olen saanut työtä.»
»Tosiaanko, Top? Nyt jo? Toimenko?»