»Ja myöskin muut, kun ne saapuvat —»
Tällöin avautui hänen takanaan oleva ovi. Helen seisoi siellä tummien hiusten reunustamat kasvot jälleen helmenkalpeina, kädessä postimerkkikirja, jonka hän oli käynyt noutamassa.
Top kääntyi; hänen katsahtaessaan tyttöön levisi hänen pienipiirteisille, vaaleille kasvoilleen iloinen hohde, jonka »tuon lapsen» läheisyys näytti tavallisesti niille nostattavan. Hän hymyili Helenille ja kääntyi sitten jälleen äidin puoleen.
»Ja muutkin», toisti hän. »Haluaisin sinun pitävän ne joka kuukausi. Otathan… Hän — niiden pitäisi olla sinun. Se olisi oikein ja kohtuullista.»
Hänen merenharmaat silmänsä, joissa oli huolestunut, vilpitön kiintymyksen katse, kääntyivät toisen kasvoista toisen kasvoihin.
6
Äkkiä Helenin pienet kasvot näyttivät hyytyvän, jäykistyvän, käyvän ilmeettömiksi, ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä pistänyt häntä.
7
Suu naurussa rouva Mundy huudahti: »Top, rakas — tosiaankin, ymmärräthän! — Miten voisin?»
»Ota ne maksuksi ruoastani! Se on kyllä niiden arvoinen ja enemmänkin; olet sellainen emäntä. Ota ne ruokani ja vuokrani maksuksi — tai, jos se on välttämätöntä, lainaksi. Lainaksi, jos niin haluat. Maksa minulle takaisin —»