13
Niin luontevasti se kaikki kävi valkealla kankaalla. Mutta sellainen ei synny itsestään.
Jos tämä kuoleman morsian, jonka tyttomäisen herttainen ilme oli räikeässä ristiriidassa hänen sienimäisen kalpeutensa kanssa — jos tämä pieni morsian käveli yhden kerran kuoria myöten alttarille taluttajanaan filmiäitinsä (komeamuotoinen viidenkolmatta ikäinen tyttö, jonka valkea peruukki teki ihojauheisen vahanuken näköiseksi) palataksensa sieltä filmisulhaseensa nojaten, teki hän sen ainakin neljäkolmatta kertaa. Ja sitä säestivät urut, joiden äänen seasta kuului erotuomarin pillin vihlovia vihellyksiä, ja näyttämöohjaajan jymisevät komennukset.
»Yrittäkää uudelleen, Bébé. Käsi ylemmäksi Dudleyn käsivarrelle. Nyt te, Cartwright, Cartwright tulee esille kädessään kukkavihko — tulee esille —»
(Pillin vihellys.)
»Seis, seis, seis! Kehnoa! Uudelleen alusta alkaen! Kirkkoväki. Morsiamen äiti. Morsian. Ensi kerralla, Bébé, hymyilkää ja katsokaa sulhasen silmiin! Katsokaa Dudieyn silmiin, rakas —»
Sitten ärtymyksen puuskassa: »Tuoleistako on miehelle hymyileminen?
Bébé! Mitä te tähyilette?»
Unohtaen hetkeksi osansa Bébé St. Clair katseli seurakunnan päiden ylitse valopiirin ulkopuolelle, katsahti Topiin, jonka hän oli vihdoinkin osunut näkemään.
Kiljaisten ja tehden äkkiä hillittömän liikkeen sieppasi näyttämöohjaaja mustan sombreron päästänsä. Raivokkaasti hän paiskasi sen atelierin lattialle; ja morsiamen, sulhasen, seurakunnan, valokuvaajien, työmiesten ja Topin katsellessa hän hyppäsi kolmasti hattunsa päälle.
Tämä purkaus näytti palauttavan hänet ennalleen. Täysin hyväntuulisesti hän alkoi uudelleen. »Yrittäkää uudelleen, hyvä neiti! Kaikki penkeissä istuvat ihmiset tarkkailevat morsianta. Kaikkien katseet morsiameen nyt! Hurmaannusta! Hymyilkää!»