Top, jolla oli tällainen maku, sai filmitähden kutsun. »Pähkinöitä», mietti hän synkästi, »niiden purtavaksi, joilla ei ole hampaita».
Mutta siitä ei ollut kerrassaan mitään hyötyä. Hänen oli selviydyttävä tästä, puheltava tytölle.
Hän terästäytyi pohtimaan, mitä hän sanoisi. Hän avasi suunsa. Hän ei keksinyt mitään.
Hän sulki suunsa.
17
Taaskin oli Bébén aloitettava puhelu. Hänen tärkein keskustelunaiheensa oli hän itse. Siinä hän oli tottunut saamaan tukea kaikilta kohtaamiltaan nuorilta miehiltä, elävienkuvien nuoria näyttelijöitä tietysti lukuunottamatta. Heitä ei voinut pitää miehinä. He eivät ajatelleet mitään muuta kuin itseään, palkkojaan, ulkonäköään, vaatteitaan, silkkiliinojaan ja ilmehtimistään. Entä mitä ajatteli tämä nuori mies, joka aluksi oli näyttänyt niin miellyttävältä? Mikä ihmeellinen unitauti häntä oikein vaivasi? Oliko hän vain ujo? Vai eikö hän ollut koko elämänsä aikana koskaan ollut missään?
Hieman tuskastuneena filmitähti kysyi:
»Pidättekö maaseudusta?»
»Kyllä», vakuutti Top innokkaasti, osittain koska se oli totta, osittain koska hänen ei maaseudulla tarvitsisi pelätä kohtaavansa mitään niin kaupunkilaismaista ja teennäistä kuin hän nyt näki vieressään.
Hänen vilpittömiin, merenharmaihin silmiinsä osui tytön katse. Mutta miten hän olisi saattanut sietää toisen silmien vihertävän sinistä loistetta ja niitä reunustavia jäykkiä, mustia ripsiä? Hänen katseensa kääntyi alaspäin. Hän katseli tytön utuista harsoa, huikaisevan valkeata silkkileninkiä ja pieniä, appelsiininkukka-ruusukkeiden koristamia kenkiä.