»Hyvä Jumala», mietti hän kauhuissaan, »jos hän olisi se morsian!
Minun!!!»
Vilunväreet puistattivat hänen selkäänsä, ja hänen kämmenensä kävivät äkkiä kosteiksi hänen sitä kuvitellessaan.
Tällävälin morsian ja hänen äitinsä vilkaisivat toisiinsa, loivat toisiinsa sukulaisten välisiä, sähkösanoman tapaisia katseita, joilla sisar voi kehoittaa veljeään: »Pyydä sinä häntä!» ja äiti ilmoittaa lapselleen: »Ei mitään heikkoa, hän on vain kaino. Ei pidä tästä paikasta. Hän olisi perin iloinen, jos olisi meidän luonamme kotosalla! Entä jos kutsumme hänet sinne?»
Bébén katse ilmaisi: »No hyvä, äiti, jätän sen sinun huoleksesi! Koeta, miten käy!»
Niinpä rouva St. Clair, hyvänsävyinen, vieraanvarainen sielu, puhkesi sitten ensiksi puhumaan: »Oi, jos herra Tophampton pitää maaseudusta, on hänen joskus tultava luoksemme Grotteen pyhänseuduksi.»
Heidän luokseen? Pyhänseuduksi? Taaskin kauhun nostattamat vilunväreet kiitivät pitkin Topin selkää.
Huonosti verhoten pelkoaan hän tokaisi: »Ette kai asu siellä?»
»Niin, emme, mutta meillä on perin hupaisa sunnuntaimaja», virkkoi rouva St. Clair lohduttavasti, »lähellä niin, Thamesin varrella. Tudorissa; mutta nyt kun olemme saaneet sinne sähkövalon ja kaikki on uudelleen koristettu Bébén värisuunnitelman mukaan, on siellä todella viehättävää. Eihän kyllä ole juuri sopiva vuodenaika, kuten aina olen sanonut, jolloin se olisi parhaimmillaan, mutta me riennämme sinne joka lauantai, ja muassamme on aina joukko nuorta väkeä, joten saamme virkistävää vaihtelua. Koska te siis pidätte maaseudusta - määrätään heti päivä. Minkä voi tehdä tanaan, sitä ei pidä jättää huomiseksi. Mitä arvelette ensi lauantaista, herra Tophampton?»
VII luku
Filmitähti-ilta