Jones oli älykäs, notkea; sukkela kuin musta kissa. Jotakin mustaa kissaa muistuttavaa oli myöskin hänen sileässä, tummassa päässänsä ja hänen katseessaan. Hänen vahingoittumaton silmänsä välkkyi vihertävän keltaisena, pahankurisesti, liukkaasti.
Sillä Jonesin luonne ei ollut läpikotaisin rehti. Luotettavuus ei ollut hänen vahva puolensa eikä vilpittömyys hänen sielunsa pääsävel.
Arvelette kaiketi, ettei Top sitä tietänyt? Top tiesi sen hyvin. Eräissä suhteissa Top ei olisi luottanut W.R. Jonesiin, papinpoikaan, vähääkään yli varmojen tietojensa rajojen. Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkätähden? Top piti hänestä.
Mutta sillä hetkellä olisi Top taivaan nimessä toivonut, että Jones olisi matkustanut hänen seurassaan sille asemalle saakka, jolla hänen oli poistuttava junasta lähteäkseen autolla St. Clair-perheen Thamesin rannalla sijaitsevaan huvilaan.
5
Nurja onni (nimittäin Topin mielestä nurja) järjesti niin, että
Britannian viehkeimmän vaalean kaunottaren itsensä piti tulla asemalle
Topia vastaan.
Lamppujen puolittain valaisemalla, hämyisellä asemasillalla hän seisoi, suoraryhtinen, hentorakenteinen tyttö hieman teatterimaisessa maaseutuasussa, päässänsä huopahattu, yllänsä smaragdinvihreä, juovaisesta suèdestä tehty autoilutakki ja lyhyt, poimutettu hame ja jalassaan pienet, napakat kengät.
Hänen ympärillään oli useita muita hauskan näköisiä tyttöjä, mutta hän oli silmäänpistävästi kaunein! Yksi vilkaisu häneen selvitti Topille, että muualla kuin rumentavassa filmivalaistuksessa tyttö oli vaalean punertava kuin kukka, raikas, säteilevä.
»Oi, katsos tuota!» huudahti nuori Jones heti.
Hän oikaisihe istumaan suorana nurkkapaikallaan ja avasi terveen, vihertävän silmänsä levälleen junan pysähtyessä. »Katsohan, Top, katso! Mies hoi, eikö tuo ole —»