Kiersin käteni hänen kaulaansa ja aloin itkeä. Se ei ollut surun itkua, sillä eihän asia vielä ollut ratkaistu, mutta hermoni olivat kauhean uutisen vuoksi niin kiihoittuneet, että niiden täytyi saada tyyntyä kyynelvirran avulla.
— Martha, Martha, sinä saatat minut suuttumaan — sanoi Arno nuhdellen. — Oletkos sinä sotilaan uljas vaimo? Unohdatko, että olet kenraalin tytär, luutnantin vaimo ja — lisäsi hän hymyillen — korpraalin äiti?
— En, Arno, en — mutta minä en käsitä itseäni — tulin vaan niin liikutetuksi, mutta se on jo ohitse. Ihailen itse niin suuresti sotilaskunniaa — mutta en tiedä, miten se tuntui niin kummalliselta — kun sinä äsken sanoit, että kaikki riippuu yhdestä sanasta, joka nyt pian lausutaan — myönnytys tahi kielto tuohon niin sanottuun loppuehdotukseen tulee ratkaisemaan tuhansien kuoleman ja verenvuodatukset, — niin tuntui minusta kuin rauhansana *täytyisi* tulla lausutuksi, ja minä en voinut muuta tehdä kuin langeta polvilleni ja rukoilla — —
— Ilmoittaaksesi hyvälle Jumalalle asioiden tilasta, sinä pieni hupakko.
Porstuvan kelloa soitettiin. Minä kuivasin nopeasti kyyneleeni. Kukahan näin aikaisin mahtoikaan tulla? Se oli isäni.
— No, lapseni — huudahti hän hengästyneenä, heittäytyen nojatuoliin.
— Oletteko jo kuulleet suuren uutisen — loppuehdotus?
— Kyllä, olen juuri kertonut kaikesta Marthalle.
— Sano, isä, luuletko sodan siten tulevan ehkäistyksi? — kysyin minä vavisten.
— En ole koskaan kuullut, että sota olisi tullut loppuehdotuksen kautta ehkäistyksi — sanoi isäni tyynnyttäen. — Vaikka kyllähän kirottujen italialaisten heittiöiden puolelta olisi viisainta myöntyä, eikä antautua uudelleen Novaran — — — Voi, kunhan ei isä Radetsky olisi kuollut viime vuonna! Olen varma siitä, että hän, huolimatta yhdeksästäkymmenestä ikävuodestaan, vielä olisi asettunut armeijansa etunenään, ja totisesti olisin minäkin lähtenyt mukaan! Mehän olemme molemmat jo kerran ennen näyttäneet miten italialaista roistoväkeä kohdellaan, mutta ne eivät näy vielä saaneen kylliksi. Kernaasti minun puolestani. Meidän lombardilais-venetialainen kuningaskuntamme tulee saamaan sangen kauniin lisän piemontilaisesta alueesta. Jo näen ajatuksissani, miten sotajoukkomme marssivat Turiniin.
— Mutta, isä, sinä puhut aivan kuin sota olisi jo päätetty ja aivan kuin iloitsisit siitä? Mutta ajattelepas jos Arnonkin täytyy lähteä sotaan. — Ja silmäni täyttyivät kyyneleillä.