— Tietysti hänen täytyy, kadehdittavan miekkosen.
— Mutta minun tuskani — vaara —?
— Loruja, vaara! Sodastakin tullaan takaisin, siitä olen minä todistuksena. Minä olen ottanut osaa useampaan kuin yhteen taisteluun ja tullut, Jumalan kiitos, haavoitetuksikin joskus, mutta tässä olen kuitenkin hengissä, koska kerran oli määrätty, että saisin elää.
— Mutta ajatteles, jos ei minun rykmenttiäni komennettaisikaan sotaan — sanoi Arno.
— Oi, todellakin — keskeytin häntä iloisesti — siinähän on vielä toivoa jälellä!
— Silloin haen, jos mahdollista on, siirtoa.
— Hyvä. Hess saapi ylipäällikkyyden, ja hän on hyvä ystäväni.
Sydämeni oli epätoivoa täynnä, enkä kuitenkaan voinut olla ihailematta noita molempia miehiä. Millä ilolla he puhuivatkaan tulevasta sotaretkestä, — aivan kuin tavallisesta kävelymatkasta. Urhoollinen Arnoni tahtoi vielä, jollei velvollisuus häntä kutsuisi, lähteä sotaan vapaaehtoisena, ja minun ylevämielinen isäni piti tämän aivan luonnollisena. Koetin rohkaista mieltäni. Täytyihän minun nyt näyttäytyä rakkaitteni arvoisena eikä ajatella muuta kuin: mieheni on sankari.
Nousin reippaasti ja ojensin hänelle molemmat käteni:
— Arno, olen ylpeä sinusta!