Hän painoi käteni huulillensa, sitte kääntyi hän isään päin ja huudahti ilosilmin:
— Sen tytön olet kasvattanut hyvin, appivaari!
* * * * *
Loppuehdotus hyljätty! Se oli tapahtunut Turinissa huhtikuun 26 päivänä.
Arpa oli siis heitetty — sota julistettu.
Jo viikon ajan olin valmistautunut siihen, mitä nyt oli tapahtunut, mutta kuitenkin kohtasi sanoma minua kuin kova isku. Kun Arno ilmoitti sen minulle, heittäysin itkien sohvalle ja kätkin pääni tyynyihin.
Hän istahti vierelleni ja lohdutti minua lempeästi sekä lopetti sanoilla: — Ja ajattelepas, kuinka hauskaa, kun tulen takaisin kolmas tähti kauluksessa — ja kenties risti rinnassani.
Mutta minä itkin vaan yhäkin. Kuinka vähäpätöiseltä tuntuivat minusta sekä tähdet että ristit tällä hetkellä! Ei edes kymmenenkään ristiä, jotka peittäisivät tuota kallista rintaa, voisi palkita minulle sitä, että kuula mahdollisesti sen lävistäisi!
Arno nousi ja suuteli minua lempeästi otsalle.
— Nyt minun täytyy mennä everstini luo. Itke nyt kylliksi, lapseni, niin olet rohkea ja iloinen, kun tulen takaisin. Ei suinkaan pieni vaimoni nyt, kun vaara on silmien edessä, tahtone ottaa minulta pois kaikkea rohkeutta ja taistelunhalua. Hyvästi aarteeni! — Ja hän meni.
Koetin tyyntyä. Niin, olihan velvollisuuteni rohkaista häntä, niin hyvin kuin voin. Tämähän on ainoa keino, jolla me, naiset, voimme osoittaa isänmaanrakkauttamme, ainoa keino, jolla me voimme tulla osallisiksi siitä kunniasta, jonka miehemme voittavat taistelutantereella — eli oikeammin »tappotantereella». Sillä tapettuina jäävät tantereelle sotaan pakotetut ihmisraukat — avonaisine, verisine haavoineen — — — ja niiden sekaan ehkä — — — ääneen nyyhkyttäen ajattelin aatokseni loppuun.