"Minulla on takeena itse se tosiasia, rakas herra Stern, että me molemmat, sulhaseni ja minä, olemme vilpittömästi rakastuneet toisiimme. Eikö se riitä?"
"Suokaa anteeksi; ei, se ei riitä. Tämä tosiasia takaa ihania hetkiä — tai sanokaamme kuherruskuukauden — mutta itse elämä —"
"Me naiset emme saa muulla tavalla hankkia itsellemme suloisia hetkiä kuin panemalla alttiiksi koko elämämme", hymyili Daniela. "Ja oikeastaan, kun rakastaa, niin tuntuu jokainen lahja vähäiseltä, jokainen uhraus suloiselta; ja vaikkapa olisi kymmenen elämää uhrattavana, niin luulenpa, että panisi ne yhtä iloisella mielellä alttiiksi. Olitteko te onnellinen avioliitossanne, herra Stern?"
"Hyvin onnellinen, armollinen rouva. Minun pikku vaimoni oli — niin typerältä kuin sana kuuluukin, niin en keksi muuta — oikea enkeli. Hellä ja lempeä ja viaton!"
"Entäs järjeltään?"
"Siihen aikaan kun menin hänen kanssaan naimisiin, olin itsekin vielä puoleksi lapsi, en ollut erittäin järkevä enkä yrittänytkään ottaa selvää vaimoni järjestä. Hän otti rohkealla mielellä osaa kovaan kohtalooni — rikkaudesta olimme syöksyneet miltei kurjuuteen — ja se todistaa sielunvoimaa syrjäyttäen kokonaan typeryyden, mikä oikeastaan onkin vain sielunheikkoutta."
"Sielunheikkoutta", myönsi Daniela, "samoinkuin pahuuskin. Koska kaikki hyvyys on siis suuruutta, niin kaikki pahuus liukenee pienuuteensa."
"Oi onnekasta!"
"Kuka?"
"Se joka saa omakseen nimittää niin paljon suuruutta, joka tässä liukenee hyvyyteen, viisauteen ja sulouteen, onnekas kreivi Trélazure!"