"Se ei suorastaan ole mitään!"
"Mutta niinpiankuin oletamme sellaista, on se jo jotain — nimittäin ajateltuna — ja samalla myös oleellista. Uskokaa minua, mitään olematonta ei ole olemassa, paitsi inhimillisessä kielenkäytössä. Kielteisesti ei voi määritellä mitään. Se, mitä jokin olio on, on kokoonpantu rajoitetuista ominaisuusmääristä; se mitä se ei ole, on joka tapauksessa määrätöntä. Osaatteko te esimerkiksi arvata arvoituksen, joka on tällaiseen muotoon sommiteltu: Mikä se on, joka ei ole sininen, jolla ei ole silmiä ja joka ei ratsasta?"
"Miksikä en voisi sitä arvata — se on Strassburgin tuomiokirkko."
"Yhtähyvin se voisi olla mänty!"
"Mutta tämän arvoituksen te kyllä arvaatte: Ensimäiseni ei ole rahaa, toiseni ei ole sveitsiläinen ja molemmat yhdessä on ranskalainen sananlasku."
"Niin, se on helppoa. 'Pas d'argent, pas de suisse'. Mutta, armollinen rouva, onko tämä teistä työntekoa?"
"Tuntimme on ilmankin jo lopussa."
Stern aikoi nousta. Daniela pidätti häntä.
"Jääkäähän vielä, voimmehan vielä hiukan jutella. Minulla on tänään paljon aikaa, sulhaseni oli pakko lähteä Wieniin."
"Teidän sulhasenne?" toisti Stern hitaasti. "Toivotan teille koko sydämestäni onnea… Toivottavasti teillä on riittävästi takeita —"