Daniela huokasi syvään. Tuo huokaus oli omituinen, puoleksi onnellinen, puoleksi onneton. Onnea tuotti hänelle Raoulin äänen hyväily, hänen katseensa autuutta lupaava tulinen ilme; mutta onnettomuutta ennusti hänen täydellinen ymmärtämyksen puutteensa hänen ajatuskantaansa kohtaan, se leikkiä laskeva tapa, jolla hän piti luullotellun ylemmyytensä puolia. Niin, luullotellun. Daniela alkoi pelätä, että Raoulin ilmapiiri tosiaankin oli paljoa rajoitetumpi kuin hänen omansa; että hän, mitä kaikkiin vakavampiin ja korkeampiin kysymyksiin tuli, turvautui vain ennakkoluuloisiin korulauseihin, ettei hän pyrkinytkään minkäänlaiseen ajatuksen selvyyteen. Olihan tässä ollut kysymys niin tärkeästä seikasta kuin hänen äitinsä kirjeestä, joka oli loukannut hänen morsiantansa, ja sen sijaan että hän olisi koettanut hälventää tämän loukkauksen vaikutusta ei hän ollut edes ymmärtänyt, että se oli ollut loukkaava, vaan turvautui tavalliseen sanaleikkiinsä kääntäen asian siten, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksiannettavaa. Kunhan Danielalla vain olisi ollut voimaa — vaikkapa vain ajoittainkin — irtaantua intohimon huumaavista kahleista voidakseen avonaisesti puhua hänen kanssaan siitä, mikä selvittämättömänä oli heidän välillään. Mutta hän tunsi, ettei hänellä sitä ollut, hän tiesi, että niinpiankuin Raoul lausui vain yhden ainoankin hellän sanan, hänenkin hellä sydämensä alkoi hänelle sykkiä, ja kaikki, mikä oli järkeä ja vakavuutta, haihtui tietymättömiin. Jospa edes kreivitär Barthen olisi ollut läsnä, niin ehkäpä kylmä, selittävä keskustelu olisi ollut mahdollinen, mutta näin kahden kesken ollessa, jolloin rakastuneitten sydämet ilmankin alkavat kiihkeästi sykkiä… — Kaikkea tuota ilmaisi Danielan ilon- ja surunsekainen huokaus, kun hän vastasi Raoulin hellään kuiskaukseen:
"Oi Raoul, rakas, kaunis Raoulini, mikä onnettomuus, että rakastan sinua!"
XVIII
Seuraavana päivänä johti kreivi Trélazure keskustelun jälleen äitinsä kirjeeseen.
Kreivitär Barthen oli taaskin paikalla. Eilenkään eivät kihlaantuneet olleet saaneet kauan olla kahden kesken. Heidän istuessaan vielä kahvipöydän ääressä lehtimajassa oli kreivitär palannut takaisin.
Tänään siis, tavallisen aamupäiväkäyntinsä aikana sanoi Raoul äkkiä:
"Te olitte oikeassa, Daniela. Olen lukenut uudestaan äitini kirjeen ja olen sitä mieltä, että olisi ollut parempi olla näyttämättä sitä teille. Siitä käy esille, ettei äitini iloitse kihlauksestani niinkuin hänen pitäisi. Antakaa hänelle anteeksi liiallinen äidillinen ylpeytensä ja antakaa minulle anteeksi, etten ennemmin käsittänyt sitä oikealla tavalla."
"Iloitsen suuresti, että edes nyt jälkeenpäin huomaatte sen, rakkaani; minä suon teille anteeksi ja hyvin kernaasti annan äidillennekin anteeksi, sillä hänen kannaltaan asiaa katsoen on aivan luonnollista, että hän kirjoitti niinkuin hän kirjoitti."
"Oi, kun hän oppii teidät tuntemaan, muuttuu hänenkin kantansa toiseksi; hän on huomaava, että hänen poikansa on löytänyt suuremman onnen, kuin mitä hän — äidinkään suurien vaatimusten mukaisesti — ansaitsisi. Mutta Daniela, sallikaa minun kysyä erästä asiaa, joka tämän kirjeen johdosta juolahti mieleeni. Oletteko katolilainen?"
"Niin, minä olen kastettu katolin uskoon. Miksi te vasta tänään sitä kysytte?"