"Näkemiin asti illalla", sanoi hän. "Mutta älkäämme silloin puhuko jälleen vakavista asioista; suokaa anteeksi, jos olen ikävystyttänyt teitä. Te näytätte kovin alakuloiselta, Daniela. Silloin tällöin täytyy kuitenkin korkeampiakin kysymyksiä kosketella. Mutta tänä iltana tuon mukanani Labichin huvinäytelmät ja sitten pidämme oikein hauskaa."

"Näkemiin asti!" vastasi Daniela ojentaen kätensä.

"Kadehdittava nainen!" huudahti kreivitär Barthen, Trélazuren lähdettyä. "Miten kauniisti teidän sulhasenne tänään puhui… En olisi uskonut häntä niin syvämietteiseksi — miten väärin arvosteleekaan joskus muita ihmisiä — minä luulin, ettei hän välittäisi vakavista asioista lainkaan."

Daniela oli vaiti, hän nojasi päätään käteensä, ja näytti olevan ajatuksiin vaipunut. Kreivitär Barthen jatkoi:

"Mikä onnen takuu vaimolle, kun mies on siinä määrin uskonnollinen; nykyään varsin harvinainen onni! Ainakin voi luottaa hänen uskonnollisuuteensa, siihen, että hän tulee pitämään pyhänä kuudetta käskyä."

"Syvä kuilu — syvä kuilu…" mutisi Daniela itsekseen.

"Mitä te sanotte?"

"En mitään. Te olette oikeassa, pitäisihän se tieto tuottaa minulle suurta tyydytystä, että sulhaseni on hurskas mieleltään ja asettaa ihanteensa korkealle. Siten tahdon asian käsittää."

XIX

Vaaditun kirjeen kirjoittaminen kreivitär Trélazurelle tuotti Danielalle varsin paljon vaikeutta. Sittenkin hän myönsi, että se oli tehtävä. Jollei hän olisi edeltäkäsin lukenut erästä kirjettä, joka oli loukannut häntä syvästi ja jonka kautta hän oli jossakin määrin oppinut tuntemaan sen kirjoittajaa, olisi hänen tehtävänsä ollut helpompi. Hän olisi muodostanut itselleen aivan toisen kuvan vanhasta rouvasta ja nähnyt hänessä pääasiallisesti vain sen miehen äidin, jota hän rakasti, ja jonka hän kaikkien muiden parista oli valinnut itselleen — ja olisi kirjoittanut siinä varmassa vakaumuksessa, että kreivitär rakkaudessaan olisi tullut häntä puolitiessä vastaan ja olisi ollut kiitollinen sen johdosta, että hän tahtoi tehdä onnelliseksi heidän kummankin rakkautensa esineen. Sen sijaan tiesi Daniela nyt, että hänen tuleva anoppinsa piti poikansa morsianta pikemmin pojan onnen turmelijana kuin sen tuojana. Hän tiesi edelleen, että kreivitär oli aateluudestaan, uskonnostaan ja kansallisuudestaan kopeileva nainen; eikä miniä näistä vaatimuksista voisi tyydyttää ainoatakaan. Daniela ei ollut aatelista sukua, hän ei ollut ranskalainen ja mitä hänen uskoonsa tuli… no, se oli asia, josta oli parasta kokonaan vaieta. Uskonnollisiin väittelyihin hän ei rupeaisi vanhan rouvan kanssa — sillä hän kunnioitti hänen hurskauttaan; ei hän myöskään suostuisi tässä asiassa teeskentelemään, siis muuta keinoa ei ollut kuin syrjäyttää kaikki uskonnolliset kysymykset, mikä nykyään muutenkin kuului hyvään tapaan. Ei mistään asiasta niin sanotussa "seuraelämässä" niin itsepäisesti vaiettu kuin uskonnosta. Toiset tekevät sen arkuudesta, toiset välinpitämättömyydestä, varovaisuudesta, kunnioituksesta, kaikki seuraten yleisesti hyväksyttyä, joskaan ei julkilausuttua tapaa. Tästä asiasta ei tule puhua ja niin vähän kuin suinkin kirjoittaakin. Se on samalla kertaa liian pyhä ja liian vaarallinen. Kirjat, jotka eivät ole saarnakirjoja, vaietkoon samoin kuin salongitkin. Romaani, joka käsittelee uskonnollista kysymystä, yhdentekevää oikeauskoiseltako vai vapaamieliseltä kannalta, saavat harvoin kustantajan; edellisessä tapauksessa siksi, että "me periaatteellisesti tahdomme pysyä erillämme uskonnollisista riidoista", jälkimäisessä tapauksessa siksi, ettei "sellainen sovi perhelukemiseksi". Sitä paitsi enimmät lukijat laskevat sellaisen romaanin harmistuneina kädestään. Enimmät — ei kuitenkaan kaikki. On sellaisiakin olemassa, jotka suurella mielenkiinnolla seuraavat tätä kysymystä, sellaisia, jotka sen kautta ovat joutuneet sielullisiin taisteluihin ja jotka suuresti iloitsevat, kun he todellista elämää kuvaavassa kirjassa kohtaavat sentapaisia rohkeasti käsiteltyjä kysymyksiä.