"Totta tosiaan", tuumi Daniela katsellessaan kirjepaperia, johon hän oli kirjoittanut vain päivämäärän sekä puhuttelusanan "Rouvani." — "Totta tosiaan, kirjoitelmaa Herbert Spenceristä, jota Stern vastikään vaati minulta, olisi ollut helpompi saada kokoon kuin tätä kirjettä. Tosin on vaikea saada selvästi sanotuksi sitä, mitä todellakin tuntee ja ajattelee, mutta vielä paljoa vaikeampaa on kirjoittaessa torjua luotaan tunteensa ja ajatuksensa. Se tulee kuitenkin alituisesti olemaan minun osani seurustellessani Raoulin äidin kanssa," tuumi hän edelleen. "Eikö minun täydy hänen itsensäkin suhteen useasti turvautua vaitioloon? Eikö vaikeneminen monessa tapauksessa ole — valehtelemista?"
Häntä värisytti, sillä hän vihasi valhetta. Vihdoinkin hän oli saanut kirjeen valmiiksi. Se oli aivan lyhyt.
Rouvani! Te toivoitte saavanne minulta kirjeen. Ilman tätä käskyltä tuntuvaa toivomustakin olisin pitänyt velvollisuutenani kääntyä teidän puoleenne pyytääkseni teidän äidillistä siunaustanne liittoomme. Olisin joka tapauksessa kirjoittanut, vakuuttaakseni teille, että elämäntehtävänäni on oleva koettaa tuottaa teidän pojallenne niin paljoa onnea kuin ikänä saatan. Mutta koska vain teot ja tulevaisuus voi todistaa tällaisen aikeen totuutta, säästän kaikki vakuutukset myöhempiin aikoihin ja mainitsen vain yhden ainoan tosiasian: minä rakastan sydämestäni Raoulia. En salaa itseltäni, että monet vikani — puuttuva nuoruus, nimen loisto ynnä muut seikat — voivat saattaa teidät epäilemään, ettei Raoulin kohtalo ehkä tule niin onnelliseksi kuin teidän ylpeät unelmanne toivovat; sitä vastaan en voi myöskään tuoda muuta kuin yhden tosiasian: että hän rakastaa minua. Rakkaus, rouvani, on ihanin lahja, minkä Jumala on meille suonut, sen mukana seuraavat kaikki muut ilot ja ennen kaikkia anteeksianto. Siksi uskallan myös pyytää teidän ystävyyttänne; ja siihen nähden, että tästä lähin kaikki minun sekä sulhaseni tunteet tulevat olemaan yhteisiä — siis myöskin lapsen kunnioitus — uskallan vakuuttaa teille rakkauttani.
Syvimmällä kunnioituksella, rouvani, teidän altis
Daniela Dormes.
"Oi", huokasi Daniela luettuaan kirjeensä. "Kaikki tämä ei totuuden kannalta sittenkään pidä paikkaansa. Minä aavistan edeltäpäin, että tuo nainen ei tule sietämään minua, enkä minä itsekään — hänen onnettoman kirjeensä jälkeen — tunne häneen minkäänlaista vetovoimaa. Oi Raoul, voitko sinä korvata minulle kaiken muun — voitko olla minun tukeni ja turvani? Mieltäni niin ahdistaa…"
Niin, hänen mieltänsä ahdisti, mutta hän ei tiennyt syytä siihen. Yhä uudestaan kiiti hänen aivojensa läpi ajatus tarttua vielä toiseenkin kirjepaperiin ja kirjoittaa siihen: "Rakas kreivi! Me emme sovi toisillemme, minä vapautan teidät lupauksestanne!" Nämät rivit — niin hänestä tuntui — pelastaisivat hänet mielettömästä teosta, jota seuraisi lukemattomat kahleet, sillä yksin hänen ajatuksensa tulisivat kahlehdituiksi… Mutta hän tukahdutti nämät päähänpistot manaten esille Raoulin kuvan. Hän oli rakastunut ja niinpä tämä kuva riitti karkoittamaan kaikki arvelut ja jättämään jäljelle yhden ainoan ajatuksen: "Oi, me emme voi kuitenkaan elää ilman toisiamme!"
Hän käänsi kirjeensä kokoon ja pisti sen kuoreen.
Ernestine astui sisään.
"Armollinen rouva", sanoi hän, "Dalian tunti on lopussa ja herra professori käski kysyä, tahtooko armollinen rouva tulla tunnilleen?"