"Petrooli ja muste ovat kumpikin aiotut valon ja kirkkauden levittäjiksi, mutta naisten käsissä ne useinkin syttyvät tuleen: ajatelkaahan esimerkiksi Louise Michelin teoksia… Mutta minä peruutan sittenkin tämän ehkä liioitellun yhdistelmän; naisten mustetolpoissa on enimmäkseen hyvinkin vaaratonta vesimäistä nestettä, joka tosin tahraa heidän sormensa — mutta suurelle joukolle se ei tuota muuta vaaraa kuin ikävystyttää heitä…"
"Minä kiitän teitä George Sandinne nimessä —"
"Se on jotain toista. George Sandilla oli miehinen henki… se oli jonkunmoinen luonnon ihme, samoinkuin on parrakkaita naisiakin. Muuten sai tämäkin kirjailija kuulla totuuden — nimittäin Barbey d'Aurevillyn erinomaisessa teoksessa: Les bas bleus… minä annan sen teille lainaksi. Ja Barbey ei lainkaan ollut naisvihaaja — hän on meidän kirjailijoistamme kaikkein ritarillisimpia luonteita; hän suorastaan jumaloi naista, jos nainen näet ei kiellä sukupuoltansa, se on, jos hän on suloinen, siveä ja hurskas. Kuinka typeriä he ovat, nuo yhdenvertaisuutta tavoittelevat naiset! Kaikkein ensiksi he kadottavat meidän ihailumme. He eivät tahdo, että me halveksisimme heitä, ja sittenkin he kaikkein ensiksi koettavat vieroittaa meidät ihailemasta heitä; he valittavat, etteivät he seiso samalla asteella kuin me ja laskeutuvat itse alas jalustaltaan; he vaativat, että me ottelisimme heidän kanssaan, ja silloin meidän on mahdoton enää laskeutua polvillemme heidän eteensä. He leikkaavat hiuksensa lyhyeksi, he panevat silmälasit nenälleen, he käyttävät paksuanturaisia kenkiä, he tuoksuvat asiakirjatomulta ja saattavat meidät unohtamaan, että kauneutta on olemassa; he kirjoittavat tohtorinväitöskirjoja, tekevät kenttämittauksia, ja sanat 'minä rakastan sinua' kuolevat heidän huuliltaan."
"Siitähän koituu suorastaan maailmanloppu", ivasi Zollern. "Ehkäpä naisemansipatsioni ei olekaan muuta kuin ihmiskunnan uhkaava kuolemantauti. Me luulimme, että toinen puoli ihmiskuntaa, joka niin kauan oli ollut lamassa, alkaisi tehdä työtä ja olla hyödyllinen; että sen kautta inhimillisen arvon ja onnen mahdollisuus tulisi kaksinkertaiseksi — mutta kas, silloin käykin selville, että koko liikkeen tuloksena onkin vain yleinen kuolema."
"Te nauratte?" sanoi Trélazure. "Onneksi voin yhtyä teidän nauruunne, sillä, Jumalan kiitos, on olemassa vielä kylliksi suloisia ja oikeita naisia. Niin sanottu 'naisliike' kuolee omaan järjettömyyteensä, ja mitäpä meidän tarvitsisi välittää sen uhreista, noista sinisukista ja silmälasi-niekoista. Toivottavasti en ole sanonut mitään, armollinen rouva, mikä olisi voinut loukata teitä? Ettehän te voi olla edesvastuussa kaikista sukupuolenne erehdyksistä. Teidän itsenne ei tarvitse kokea, ettei teidän eteenne enää polvistuttaisi. Olen vain totellut teidän käskyänne ilmaistessani mielipiteeni tästä kysymyksestä, ja minä päätän sanani sanomalla teidän sisarillenne: 'Niinkauankuin te olette naisia, olette te ihailun arvoisia.'"
"Ja milloin me emme ole sitä enää?"
"Silloin kun te rupeatte harjoittamaan kaunohenkisyyttä tai puoskaroitte teologiassa, filosofiassa ja lääketieteessä."
"Mikä tiedekunta jää meille avoimeksi?"
"Kaunein kaikista — ettekä te siinä ole aluksi kandidaatteja, vaan heti paikalla professoreita — rakkauden tiedekunta."
Salin toisessa päässä keskustelu oli hiukan vähemmän vaikeatajuinen. Siellä eivät naiset olleet puheenaiheena, vaan he puhuivat itse — sävy oli hyvin naisellinen — sitä ei tosiaankaan voitu moittia kaunohenkisyydestä eikä filosofoimisesta — sillä puhe keskittyi kokonaan juoruihin.