"— Annas kun korjaan vyönauhaasi. Nosta se ylös käydessäsi istumaan, muuten rutistat sen kokonaan. Ja karkoita toki luotasi tuo onneton mylläri", lisäsi hän kuiskaten. "Sinulla on hirveä into piiloutua hänen kanssaan joka nurkkaan."

"Hän seuraa aina jäljessäni, äiti. En minä mahda sille mitään."

XXI

Tuon naisia koskevan keskustelun jälkeen Daniela oli kauan aikaa alakuloisella mielellä.

Trélazuren väitteet eivät olleet loukanneet häntä niin paljon naisena kuin järkevänä ihmisenä. Hän oli tähän asti ollut varsin välinpitämätön niin sanotun "naisasian" suhteen eikä mikään ollut hänelle sen vieraampaa kuin tehokkaalla tavalla ottaa osaa uudenaikaisen naisen vapauspyrintöihin ja elatustaisteluun. Mutta Trélazuren käsityskanta tässä kysymyksessä oli niin täynnä ennakkoluuloja, että Danielaa suorastaan kauhistutti.

Trélazure ei kyennyt siis antamaan arvoa naisen ihanteellisille pyrkimyksille, vaan hän arvosteli häntä vain ulkonaisten ilmiöiden mukaan ja teki pilkkaa esimerkiksi naisten silmälaseista ja musteisista sormista. Arvostelussaan hän oli niin pureva, niin tuomitseva ja niin alentuvan viisasteleva, että se vaikutti Danielan hermoihin aivan samalla tavalla kuin jos veitsellä olisi vingutettu porsliinilautasta tai kynnellä raapaistu silkkitapettiin. Hänen väitöksensä olivat kokonaan kokoonpannut vanhoista kuluneista lauseista, mutta sittenkin hän toi ne esiin sellaisella tavalla, että oli vaikea hyökätä miltään puolelta niiden kimppuun.

Trélazure, joka ei ollut lukenut eikä ajatellut kymmentäkään osaa siitä mitä Daniela isänsä ja miehensä johdolla ja sittemmin omin päin oli opiskellut, tunsi olevansa häntä voimakkaampi sekä henkisesti että ruumiillisesti vain sen nojalla, että hän oli mies. Hänestä olisi tuntunut suorastaan julkealta, jos Daniela yleensä olisi yrittänyt ottaa osaa filosofisiin, tai vieläpä uskonnollisiin keskusteluihin. Olihan hän karkoittanut nuo kysymykset omista ajatuksistaankin liian korkealentoisina asioina, — niiden tutkimiseenhan oli olemassa ammattimiehiä, mitenkä siis Daniela heikolla naisellisella järjellään olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen? Hän olisi vain hymyillyt hänen yrityksilleen, samoinkuin hän olisi hymyillyt pienelle lapselle, joka koettaa nostaa raskasta huonekalua, jota hän itsekään ei saa paikaltaan liikutetuksi — sellaiset työthän jätettiin tottuneiden kantajien huostaan.

Mutta Trélazure ei vain hymyillyt hänelle; hän halveksisi häntä varmaankin, jos Daniela sallisi hänen silmätä ajatusmaailmaansa. Hurskaus oli Trélazuren mielestä korkein naisellinen hyve, eikä Daniela ollut hurskas hänen käsityksensä mukaan. Miten väärin hän käsittäisikin hänet. Hän ei olisi hänen silmissään vailla vain kaikkea suloa, vaan myöskin vailla hyveitä. Jos hän tietäisi että hän ihaili Darwinia, Renania, Straussia, Stuart Milliä ja muita senkaltaisia suuria henkiä, niin hän ei pitäisi häntä vain naurettavana, vaan vielä lisäksi surkuteltavan turmeltuneena. Ja pitäisikö Danielan ikuisesti kätkeä sielunsa naamarin taakse, jotta hän ei rakastetun miehensä silmissä herättäisi inhoa?

"Oi, Stern on oikeassa", tuumi Daniela itsekseen, "oikeinta olisi erota." Tämä ajatus tuntui hänestä tuskalliselta ja torjuen sen luotaan hän lisäsi: "Stern oli myös oikeassa, kun hän varotti minua kiihkomielisyydestä. Siinä maailmassa, jossa Raoul ja minä tulemme elämään, voimme syrjäyttää kaikki nuo kysymykset; myöskin jokapäiväisessä elämässämme voimme keskustella tuhansista muista asioista ja jättää naisasian ja kaikki uskonkysymykset sikseen. Ei tarvitse muuta kuin välttää niitä kysymyksiä, jotka muutenkaan eivät kuulu minun alaani. Kun me katsomme toisiamme silmiin ja sanomme 'minä rakastan sinua', niin emmekö me ymmärrä täydellisesti toisiamme — eivätkö sielumme sulaudu silloin yhteen? Tuo sähkövirta, joka kulkee toisesta rakkauden sytyttämästä sydämestä toiseen, on niin kirkas, että koko muu maailma joutuu varjoon… Kun minulla on halua tuoda ilmi ajatusmaailmani salaisuuksia, niin onhan minulla ystäviä — Stern esimerkiksi — mikä ilo onkaan kuulla hänen puhuvan! Siinä ei ole tyhjää sanahelinää, ainoastaan täsmällisiä, asiallisia sanoja; ei mitään valmiita ennakkoluuloja, vaan rehellistä pyrkimystä omaan käsitykseen — totuuden etsimistä. Ja koska totuus ei siedä mitään ristiriitaisuuksia, niin hän harkitsee omia mielipiteitään voidakseen luopua niistä siltä varalta, että hän keksisi niissä jonkun ristiriitaisuuden, jota vastoin Trélazure ei pidä väliä, vaikka hän samassa kysymyksessä toisi esiin kaksi vastakkaistakin mielipidettä. Hän kehuu esimerkiksi naisen saavuttamaa sivistystä ja kohottaa hänet miehen toveriksi, mutta samassa hengenvedossa hän kieltää häneltä kaiken mahdollisuuden hankkia itselleen lisäsivistystä. Hän pitää puhtautta hänen parhaana koristuksenaan, pelkää, että puhtaus toimeentulotaistelussa katoaisi, ja unohtaa, että niiden joukosta, jotka eivät kykene itseään elättämään, juuri useimmat 'kadotetut' sielut lähtevät. Hän ei halveksi näitä kadotettuja myöskään niin paljon kuin hänen pitäisi, ollakseen johdonmukainen. 'Tyhmät neitsyet' kreikkalaisista hetairoista parisilaiseen kamelianaiseen saakka ovat hänestä miellyttäviä, koska ne esiintyvät hänen kuvakirjassaan. Nämät entisyyden ihailijat eivät vihaa järkiperäisesti mitään muuta kuin uutta. Kaikkea sitä, mitä kerran oli ja mikä on päässyt juurtumaan, he ihannoivat; vain vasta heräävän he torjuvat luotaan tai kieltävät sen. A ja B kuuluvat nykyhetkeen, C on tuskin itänyt tulevaisuudensiemen. Edistyksen vihaaja käyttää hyväkseen A:ta ja B:tä, vaikka ne vastustaisivatkin toisiaan ja olisivat verivihollisia, voidaksensa tukehduttaa C:n. Esimerkiksi — Daniela etsi ajatuksissaan aina esimerkkejä vahvistaakseen väitteitään — esimerkiksi paavilaisuus ja uskonpuhdistus (A ja B) ovat toistensa vihollisia; ne olisivat kernaimmin tuhonneet toisensa, mutta molemmat ovat historiallisia tosiasioita, ja edistyksen vihaaja käyttää kernaasti — kun uusi järjenuskonto (C) ilmestyy taivaanrannalle — A:n aseita ja B:n varustuksia taistellakseen C:tä vastaan; hän ei ota lukuun sitä vihaa, joka vallitsee molempien edellisten välillä, vaan ohjaa heidän vihansa kaksinkertaisella voimalla kolmatta kohti… Ja ylipäänsä — miten surkuteltavia nuo mielipiteet ja vakaumukset ovat, jotka eivät ennen kaikkea ole kyenneet hävittämään vihaa! Ei ole olemassa mitään tieteellistä vihaa, ja ken herjaa, hän erehtyy. Miten surkuteltavia kaikki ne ovatkaan, jotka vihaavat! Ensiksikin ovat viha ja kärsimys synonymeja, toiseksi ne eivät tiedä mitään eteenpäin pyrkimisen iloista. Kiinnitakertuminen on vaivalloista, eteenpäinkulkeminen riemua. Jokainen tieteen uusi keksintö, jokainen hengen saavutus — perinnäistapojen vartijalle se on yhä uudestaan poikkihakattava hydran pää — meille uudestikasvanut siipi…"

Tuollaiset ajatukset kiusasivat Danielaa nyt tuntikausia. Hän taisteli ajatuksissaan Raoulin kanssa, toi esiin omia mielipiteitään, kuunteli hänen vastauksiaan, se on korulauseitaan ja harmitteli niiden johdosta. Sattuipa joskus, että hän oli pahoillaan Raoulille sanoista, joita tämä ei koskaan ollut lausunut, mutta jotka hän varmaan olisi tuonut ilmi, jos siihen olisi ollut tilaisuutta.