"Ja sittenkin — ajatelkaahan, armollinen rouva, mikä ikuinen yö seuraa minulle raukalle, niinpiankuin aurinkoni on laskenut — täytyykö teidän lyhentää vielä tätä viimeistäkin ruskotusta? Sallikaa minun vielä kerran suudella teidän kättänne, tai olkaa jalomielinen, yli-inhimillisen jalomielinen ja sallikaa minun yhden ainoan kerran vain sulkea teidät syliini. Ei kukaan muu kuin mykkä ja sittenkin niin paljonpuhuva luonto ympärillämme näe meitä. Tuo lyhyt hetki voisi suloudellaan auttaa minua kestämään sitä suurta kurjuutta, jota minun tästälähin täytyy kantaa… Ihana, jumallinen armaani, minä rukoilen jumallisen rakkauden nimessä — minä rukoilen yhtä ainoaa jäähyväissuudelmaa!"
"Ei", sanoi Daniela lempeästi, mutta jyrkästi. "Minä en saa."
Kotimatka kului äänettömästi. Kotiportilla Daniela kumartui Affin puoleen ja suuteli häntä.
"Voi hyvin, rakas lapsi — Jumala antakoon sinulle terveyttä!"
Sternille hän ojensi kätensä.
"Jääkää hyvästi. En pyydä teitä sisään, olen väsynyt. On parempi näin", lisäsi hän hiljaa. "Jääkää hyvästi!"
Stern suuteli ojennettua kättä ja poistui ääneti.
XXV
Leskikreivitär de Trélazure oli asettunut Grand-Hotelliin asumaan. Hänen veljensätytär, Jeanne de Favielles, oli hänen mukanaan.
Sulhasensa seurassa Daniela nousi hotellin portaita. Hän aavisti, ettei hän voisi miellyttää Raoulin ankaraa äitiä — olihan hän tämän silmissä pikemmin hänen poikansa onnen estäjä kuin sen antaja — sehän oli selvästi käynyt esille hänen kirjeestäänkin. Ja tuo helmi — verraton Jeanne — joka muuten olisi voinut korvata hänet, oli myös läsnä, ja sen kautta asia oli kaksin verroin kiusallisempi.