"Rukoilemisesta puhuessamme", jatkoi vanha rouva puhetta, "tiedättekö, että pelkäsin teidän olevan protestantin, luterilaisen tai jotakin senkaltaista! Siinä tapauksessa ette näkisi minua nyt täällä, en yleensä olisi antanut suostumustani liittoonne. Senhän te kai ymmärrätte?" Taaskaan ei Danielalla ollut mitään sanottavana. Hän tuntui varmaankin typerältä tulevan anoppinsa silmissä. Mutta tämä puhui edelleen:
"Ajatelkaa itseänne, miltä teistä tuntuisi, jos teidän tyttärenne tahtoisi kerran mennä protestantin kanssa naimisiin! Mutta miksikä te ette tuonut pienokaista mukananne tänne, mikä hänen nimensä onkaan?"
"Dalia."
"Sehän on kukannimi… Teidän olisi pitänyt tuoda kukka isoäitinsä luo. Jos tahdotte uskoa hänet minun hoitooni, niin otan hänet mukanani Parisiin — nuoret aviopuolisot ovat kernaimmin kahden. Siellä minä uskoisin hänet 'sacré coeur'-luostarin sisarten huostaan."
"En halua erota tyttärestäni."
"Wienissä kuuluu muuten myös olevan 'sacré coeur'-luostari. Kehottaisin teitä lämpimästi lähettämään Dalianne näiden luostarisisarten luo, heidän käsistään saamme sellaisia aarteita kuin Jeanneni tässä: tietorikkaita, suloisia ja hurskaita nuoria tyttöjä."
"Oi, tätini!"
"Tahtoisitko palata takaisin luostariin, Jeanne?" kysyi Raoul nyt vuorossaan.
"Ehkä, serkkuni."
Daniela vastasi edellisen johdosta: