"En."
"Mitenkä se on mahdollista? Tehän olette itävaltalainen, ja sittenkin koko täkäläinen seurapiiri on teille aivan vieras."
"En ole kauan asunut Wienissä. Ja sitä paitsi — vaikka olisinkin elänyt täällä — niin en olisi kuulunut tähän maailmaan."
"Mitenkä niin? — Minä luulin… poikani kirjoitti minulle…" Kreivitär nolostui ja katkaisi puheensa. "Tänään te varmaan olette masentuneella mielellä, koska Raoulimme on poissa?"
"Tehän olette myöskin yksin", vastasi Daniela vältellen, "missä Jeanne viipyy?"
"Hän on, niinkuin jo sanoin, luostarissa. Oi, pienokainen tuottaa minulle huolta; hän sanoi tänään jälleen lujasti päättäneensä mennä luostariin."
"Varmaankin joku hänen kasvattajattaristaan on tyrkyttänyt hänelle tuon ajatuksen."
Kreivitär rypisti kulmiaan.
"Pyhät sisaret eivät tyrkytä tuollaisia ajatuksia. Kun nuori tyttö tuntee olevansa kutsuttu pyhittämään elämänsä luostarille, niin kutsu tulee ylhäältä. Jeanne oli muuten jo kokonaan luopunut tästä ajatuksesta — mikä todistaakin, ettei se ole hänen oikea kutsumuksensa. Mutta nyt hänet on vallannut uusi haaveilu; minä kyllä tiedän mitä se on: tyttörukalla on sydänsuru! Ei ole mikään helppo asia saada häntä jälleen järkiinsä —"
"Sydänsuru?" toisti Daniela hämmästyneenä. "Voisiko hän niin nuorella iällä olla jo sellaisen intohimon vallassa?"