"Merkillistä, mutta olen huomannut, ettette koskaan vastaa minulle suoraan, kun tulee puhe vakavista asioista. Olisitteko te ehkä — pelkään suorastaan lausua ilmi sellaista ajatusta — penseä uskossanne?"
"Minusta on parempi, ettemme keskustele tästä asiasta."
"Ei tietenkään vieraitten ihmisten kanssa. Kevyeeseen salonkikeskusteluun ei saa sekoittaa pyhiä kysymyksiä — mutta äidin ja tyttären suhde on toinen! Tämä asia painaa sydäntäni. Ajatelkaahan, että teidän käsiinne on laskettava poikani onni ja perheeni kunnia. Sanokaa minulle suoraan, rakas Daniela, miten teidän uskonne laita on?"
Samassa ilmoitettiin vieras, ja Danielan ei tarvinnut vastata.
Hetken kuluttua hän nousi ja sanoi hyvästi.
"Näkemiin tänä iltana!" sanoi kreivitär, joka oli kutsunut tulevan miniänsä päivällisille.
Mutta Daniela lähetti illalla kieltävän sanan. Hänellä oli päänsärkyä, hänen oli pakko pysytellä kotona.
Hän vietti illan yksin. Hän ajatteli kauan ja paljon; hän luki lävitse Trélazuren kirjeet ja tarkasteli hänen valokuvaansa, hän käveli kiihkeänä edestakaisin huoneessaan, heittäytyi sitten tuolille, painoi päänsä tyynyihin ja makasi liikkumatta. Sitten hän kävi kirjoituspöydän ääreen istumaan, alkoi kirjoittaa ja heitti taas kynän luotaan. Hän huokasi syvään ja pyyhki silmiään nenäliinallaan. Vihdoin, revittyään useita paperiarkkeja, hän sai kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja kirjoitti siihen osoitteen.
Hänen kiihoittunut mielensä asettui. Hän tunsi rauhallisuutta, joka seuraa tehtyä päätöstä. Oli jo keskiyön aika, kun hän vetäytyi makuusuojaansa.