"Franz!" huusi hän.
Stern ei kääntynyt taakseen. Hän siveli vain kädellään otsaansa. Siinä oli kaiku, jota hän mielikuvituksessaan oli odottanut kuulevansa viime hetkenään…
"Franz — Franz!" huusi Daniela voimiensa takaa.
Silloin Stern käänsi päätään. Veitsi putosi hänen kädestään. Kahdella harppauksella hän oli Danielan luona ja otti syliinsä horjahtavan vartalon. Kiihottuneet hermot laukesivat samalla ja Daniela painautui nyyhkyttäen pelastetun rintaa vasten.
Franz ei ymmärtänyt mitä tämä merkitsi. Daniela, hänen rakastettunsa, tällä paikalla — tänä hetkenä — ja hänen sylissänsä…
Vihdoin Daniela kykeni puhumaan.
"Sinä et saa kuolla, oma Franz… lapsi raukkasi — me suremme häntä yhdessä… mutta elämä tarjoo sinulle vielä onnea, armaani…"
"Daniela, Daniela, en ymmärrä… entäs hän — tuo toinen?"
"Minä olen vapaa — käsitätkö? — vapaa!"
"Vapaako? Ja mikä sinä tahdot olla minulle?"