Hän aikoi huutaa, ilmoittaakseen tulonsa — mutta turhaan — hän ei saanut ääntä kuuluville. Siis nopeasti vain eteenpäin.
Laukaus…
Daniela kompastui maahan.
"Liian myöhään!" voihki hän. Pelko, jonka laukaus oli nostattanut hänen mielessään, oli hirveintä kaikesta, epätoivoisin tunne, mikä lyhyessä hetkessä voi vallata mielen.
Pensaikko liikahti hänen edessään ja koira hyppäsi esille, hänen jäljessään metsämies, savuava pyssy kädessä.
Mies kulki maahan kaatuneen ohi huomaamatta häntä.
Daniela nousi jälleen pystyyn. Jumalan kiitos, se olikin vain metsästäjän laukaus!
Nyt hänellä oli taaskin voimia. Hän juoksi tuttua tietä myöten, kääntyi kulmauksesta, ja tuossa olikin puro, kallio, puu —
Puun edessä seisoi Stern piirtäen sen runkoon ristiä. Hänen jaloissaan ruohikossa oli pistooli.
Aikaisemmin Daniela ei ollut voinut huutaa, nyt hän ei päässyt paikaltaan liikahtamaan. Tämä näky kiihotti häntä siinä määrin, että hänen ruumiinsa alkoi vavista ja lyijypaino kahlehti hänen jalkansa maahan. Mutta ääni teki nyt tehtävänsä.