Oma veljesi Raoul.'
Sillä välin kuin Danielan ihailija purki täten veljelleen sydäntänsä, istui hän itse pienokaisensa koulupöydän ääressä ja kuunteli Franz Sternin ensimäistä opetustuntia.
Dalia pelkäsi hiukan uutta opettajaansa. Tähän asti oli äiti yksin opettanut häntä, ja mustapartainen professori teki häneen valtavan vaikutuksen. Kuitenkin hän vastasi Sternin kysymyksiin varsin järkevästi, joskin vapisevalla äänellä.
"Niinkuin näen, armollinen rouva", sanoi Stern tunnin lopulla, "on oppilaani teidän johdollanne jo alkanut oppia ajattelemaan."
"Dalia on perinyt isältään paljon luonnollista ymmärrystä; myöskin hänen iso-isältään äidin puolelta on hän voinut samaa periä; isäni on viisaimpia miehiä mitä tunnen. Dalia, älä siis tuota häpeää esi-isillesi, heiltä sinä olet saanut helppoutesi oppia, sinun tulee nyt omasta puolestasi vain olla ahkera ja innokas."
"Tahdon tehdä parastani, äiti", vastasi pienokainen iloinen ilme silmissään.
"Oma kultani!" huudahti nuori äiti, eikä hän malttanut olla suutelematta Dalian poskea. "Suokaa anteeksi", hän kääntyi Sternin puoleen, "minä häiritsen opetusta, mutta me olemme kaksi kuhertajakyyhkystä, Dalia ja minä, ja kun hän sanoo tahtovansa tehdä parastaan ja opiskella oikein ahkerasti, niin pidän hänestä vielä kahta vertaa enemmän kuin ennen!"
"Miten hyvin minä sen ymmärrän, armollinen rouva! Minä kohtelen Affiani aivan samalla tavalla, milloin tahansa olen valmis häntä hyväilemään… Suurimman ilon tuottaa hän minulle myöskin ahkerasti opiskelemalla. Ei mikään ole vanhemman silmälle sen mieluisempaa kuin nähdä lapsen sielun heräävän ja varttuvan. Toivon ja uskonkin varmasti, että Affini saa vielä jotain erikoista aikaan!"
"Ja tekisikö se teidät onnelliseksi?"
"Täydellisesti. Minun kunnianhimoni kohdistuu vain poikaan. Mutta tunti on jo lopussa ja minä pidätän teitä —"