"Ette ensinkään — jääkää vielä hetkeksi, jos ennätätte. — Dalia, sinä voit mennä Ernestinen luo."
Pienokainen, hyvillään tästä lupauksesta, suuteli äitiään, sanoi jäähyväiset opettajalleen ja juoksi ulos huoneesta.
Daniela astui viereisen huoneen ovelle.
"Tulkaa tänne", sanoi hän Sternille, "täällä on hauskempi jutella."
Stern seurasi hänen järjissään saliin. Daniela kävi istumaan tavalliselle paikalleen, ja Franz emännän pyynnöstä samaan nojatuoliin kuin eilenkin.
"Me keskustelimme siis teidän kunnianhimoisista suunnitelmistanne poikanne suhteen", alkoi Daniela puhua ottaen käteensä viereiseltä pöydältä käsityön ja alkaen ommella; "minkä alan te olette hänelle valinnut?"
"Minä toivoisin, että hänestä tulisi kirjailija. Hänellä näyttää olevan suuret lahjat siihen suuntaan, hänen aineensa ovat useinkin oikeita tyylinäytteitä. Eikä hänen sitä varten tarvitse opiskella missään teknillisessä korkeakoulussa, konservatorissa eikä yliopistossa; ainoa välttämätön koulu kirjailijalle ovat kirjat ja maailma."
"Mistä se johtuu, ettette te itse…"
"Minulla ei ole siihen aikaa, armollinen rouva. Minun on ennen kaikkea pakko elättää meitä molempia ja sitä paitsi olen niin tottunut siirtämään kaikki kunnianhimoiset unelmani poikaani, että käytän kaikki tietoni ja ajatukseni vain hänen opetukseensa. Hän on niin sanoakseni se säästökassa, johon minä panen kaikki henkiset rahani ja kultaiset toiveeni. Tosin minä parastakin aikaa kirjoittelen pientä teosta, mutta se ei saata minua kirjailijoiden pariin; se käsittelee vain opetusalaa. Se asia on lähinnä sydäntäni. Opetustoimi on kylvämistyötä; seuraava sukupolvi kantaa hedelmän. Eikö kylvö oikeastaan olekin tärkeintä koko maanviljelyksessä?"
"Mitä? Ei vain isänä, vaan myöskin ihmisenä te unohdatte niin kokonaan nykyhetken, että teidän mielestänne tulevan polven edistys on nykyhetken oloja tärkeämpi?"