"Ettekö tahdo ajaa meidän kanssamme kotiin?" ehdotti Daniela. "Tehän asutte meidän talossamme."
"Kiitän, armollinen rouva, olen luvannut käydä kohtaamassa erästä tuttavaani Schimmerillä. Mutta tänä iltana kello seitsemältä on minulla kunnia tulla luoksenne, jollette ole unohtanut ystävällisesti kutsuneenne minut päivällisille?"
"Sitä en ole unohtanut; olkaa täsmällinen."
Vaunut läksivät liikkeelle. Hyvillä mielin Daniela loi katseensa ihailijaansa, joka paljain päin ja kumartaen seisoi tien vieressä. Tervehtiminen soveltuu erinomaisesti ritarilliselle miehelle; ja mitä rohkeampia edelläkäyneet katseet ja sanat ovat olleet, sitä kunnioittavamman vaikutuksen tekee arvokas tervehdys.
X
Trélazure oli pettynyt toiveissaan luullessaan saavansa syödä päivällistä kahden rouva Dormesin kanssa. Daniela oli kutsunut kaksi muutakin vierasta: kreivitär Barthenin, tuon vähäpätöisen naisen, ja erään parooni Zollernin, — hyvinkin merkitsevän henkilön.
Vapaaherra Richard von Zollern, entinen itävaltalainen lähettiläs Espanjan, Englannin ja Venäjän hoveissa, oli ylhäisen maailmanmiehen tyyppi. Päätettyään virka-uransa oli hän ostanut kauniin huvilan Badenissa ja vetäytynyt sinne asumaan. Hän oli nyt seitsemänkymmenenkuuden-vuotias mies, vartalo oli solakka ja suora, pää henkevä ja hieno. Ohuet huulet vetäytyivät usein pilkalliselta näyttävään hymyyn, mutta se puki häntä, sillä hänen ivaansa hillitsi suuri arkatuntoisuus; hän saattoi usein nauraa, sillä hän näki syvälle asioiden ytimeen, mutta hän oli niitä, jotka antavat anteeksi sen minkä he ymmärtävät. Seuramiehenä hän oli verraton. Hänen elämänsä runsaat muistot muodostivat ehtymättömän hauskojen kaskujen ja historiallisesti arvokkaiden muistelmien lähteen. Mutta hän ei mitenkään kuulunut noihin sietämättömiin kertojiin, jotka kuljettavat mukanaan kaskuvarastoansa, ja jotka alituisesti jankuttavat niitä samoin sanoin yhtä säännöllisesti kuin jokin kellopeli. Kun sellaisia ihmisiä tapaa ensi kerran, tuntuvat he hauskoilta ja henkeviltä ja kadehtii heidän kykyään, kun he vähäpätöisimmänkin sanan johdosta osaavat kertoa jonkun hauskan jutun tai esittää sopivan teoriian. Mutta kun pitemmän seurustelun jälkeen huomaa, että määrätyissä tilaisuuksissa tuodaan esille aina samat jutut ja samat väitteet, niin ihailu katoaa; pakostakin koettaa välttää sellaisia pistosanoja, joissa piilee koneiston avain, ja jos pahaa aavistamaton läsnäoleva kolmas henkilö sattumalta saa sen käyntiin, niin kohoaa huokaus rinnasta ja lyyhistyy kokoon aivan kuin rankkasateessa; tietää jo edeltäpäin mitä seuraa. Pian on oppinut ulkoa koko ohjelmiston ja sitä alkaa vapista niinpiankuin jotain sellaista tulee sanotuksi, joka pienimmänkin ajatusyhtymän kautta voi tuoda mieleen sen sanan, joka panee koneiston liikkeelle, sillä täyteen sullottu kaskukone ei tarvitse suurtakaan sysäystä joutuakseen käyntiin.
Tähän luokkaan, niinkuin sanottu, ei parooni von Zollern kuulunut. Hänen erinomainen muistinsa, joka oli säilyttänyt tuhansia hauskoja kokemuksia, auttoi häntä myös muistamaan oliko hän kertonut määrätyn jutun määrätyille henkilöille vai ei, eikä hän kertonut mitään koskaan kahdesti. Vaikka suuressa seurassa olisi ollut yksi ainoakin henkilö, joka ennestään tunsi sen jutun, joka äkkiä juolahti hänen mieleensä, niin hän hillitsi kertomishaluaan. Eikä hän ollut huvitettu, niinkuin vanhemmat ihmiset yleensä, ainoastaan entisajan muistoista ja kokemuksista, vaan hänen harrastuksensa elävää elämääkin kohtaan oli suuri. Alati alttiina sulattamaan uusia ajatuksia hän kallisti korvaansa maailman näyttämön joka kulmalle; tosin hän ei tuntenut enää olevansa yksi sen monista näyttelijöistä niinkuin nuoruudessansa, mutta katselijoista ja arvostelijoista hän oli kaikkein tarkkaavaisimpia ja terävimpiä. Hän ihaili intohimoisesti, melkeinpä jumaloi kauneutta. Kaikki mikä oli kaunista, niin hyvin taiteessa kuin luonnossa, naisten kuvissa ja runoteoksissa, tuotti hänelle suurta iloa. Tässä nautinnossaan hän veti miltei vertoja vanhoille kreikkalaisille. Muuten hän oli uudenaikaisten ihmisten parissa kaikkein uudenaikaisimpia — kosmopoliittinen valikoitsija, joka kaikista kansoista, joiden parissa hän oli elänyt, oli omistanut itselleen mielyttävimmät piirteet. Hän puhui ranskaa kuin bulevardisankari ja englanninkieltä kuin lordi. Englantilaista käytöstapaa oli häneen muuten eniten tarttunut. Saman perinpohjaisen aristokraattisen leiman, joka on ominainen Englannin ylemmille kymmentuhansille, oli Zollern omistanut käytöksessään, puheessaan ja koko elintavassaan. Englanti oli se maa, missä hän oli viettänyt onnellisimman elämänjaksonsa, siellä hän oli kiihkeimmin rakastanut ja saanut hellintä rakkautta osakseen. Muotokuvakokoelmassaan, joka koristi hänen työhuonettaan, oli erään kuninkaallisen kaunottaren — erään herttuatar -shiren muotokuva. Hänkö se mahtoi olla, joka oli ojentanut vanhalle aatelismiehelle kerran hänen elämänsä liekehtivimmän autuudenpikarin?
Keskustelu oli varsin vilkasta. Kreivi Trélazure tunsi olevansa rakastuneempi kuin koskaan ennen — emännän virka soveltui erinomaisesti talon rouvalle. Pieni päivällisateria oli hänen mielestään ollut oivallinen — ei kukaan ole sen suurempi herkkusuu kuin ranskalainen — ja tarjoilu niin mallikelpoinen, ettei se olisi tuottanut häpeää jossain ruokasalissa Foubourg St. Germainissakaan.
Keskustelu sujui iloisesti ja vilkkaasti pöytätoverien, s.o. kolmen läsnäolijan kesken, sillä vähäpätöinen nainen ei sanonut montakaan sanaa; mutta hänen läsnäolonsa vaikutti sittenkin sopusointuisesti, sillä se ylläpiti säädyllisyyttä. Nuori rouva, herrojen ympäröimänä, vaikuttaa aina hiukan emansipeeratulta, ja Danielalle oli erittäin edullista, kun hänen kauneuttaan kohotti kunniotusta herättävä, keski-ikäinen naishenkilö; se muodosti hiukan hillityn, rauhoittavan taustan hänen säihkyvälle ja ihastuttavalla kuvalleen. Parooni Zollern, huvittava niinkuin ainakin, oli suuresti miellyttänyt kreiviä, varsinkin kun vanha diplomaatti keskustelussa ei koettanut itse loistaa sukkeluudellaan, vaan jätti sen seurakumppaniensa huoleksi. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli päässyt selville tilanteesta: hän oli kahden rakastuneen seurassa. Hänen ivallinen hymyilynsä, joka tavallisesti ympäröi hänen huuliaan, oli, hänen tehtyään tämän huomion, teroittunut vieläkin hienommaksi, mutta samalla siinä ilmeni huvitettua hyväksymistä. Rakastumista parooni Zollern soi kaikille sydämensä pohjasta. "Se on todellisinta koko maailmassa", arveli hän; "paljon voi sanoin tinkiä, melkein mitä hyvänsä voi filosofisin epäilyin kieltää, mutta tuska ja ilo, kuolema ja rakkaus, siinä on neljä todellista ilmiötä."