Päivällisen jälkeen astuttiin avonaisesta puutarha-ovesta penkereelle. Siellä tarjottiin kahvia ja likööriä. Herroille ojennettiin sikarit ja Danielakin otti käteensä savukkeen. Innostuneena Trélazure tarjosi hänelle tulta:
"Te poltatte? Sepä ihastuttavaa!"
Siihen sisältyi kokonainen sarja nuhteluja, huomautuksia ja johtopäätöksiä; esimerkiksi: siveät naiset eivät polta — minun vaimoni ei koskaan saisi lupaa siihen — ei kukaan siveä ranskatar sellaista ajattelisikaan, Jumalan kiitos — kaunis leski on siis sittenkin hiukan emansipeerattu — tämä sauhuke paljastaa minulle tervetulleen rikon linnoituksen muurissa — hänen huulensa, jotka eivät kammo savua, eivät taitaisi pelätä minun suutelojanikaan — suudellut huulet vaativat enemmänkin… Mutta kaikki nämä ajatukset eivät perätysten nousseet hänen mieleensä; monia aikaavieviä sanoja tarvitaan tulkitsemaan ajatuksia, mutta mielessä ne muodostuvat vain yhtenäiseksi mielikuvitus-akordiksi, ja niinpä kreivi Trélazure oli selvästi ajatellut vain sen yhden sanan, jonka hän lausui julki: ihastuttavaa.
"Tähän pieneen paheeseen totutti minun mieheni minut", sanoi Daniela. "Mutta minä poltan vain yhden sauhukkeen päivässä, nimittäin päivällisen jälkeen."
Kello löi kahdeksan. Penger oli hämärän vallassa; taivaanrannassa kohosi kuu punaisen kultaisena sirppinä. Ilma oli lämmin ja tyyni. Tiheät köynnöskasvit, jotka ympäröivät penkereen kaidetta, päästivät vain sen osan taivasta näkyviin, jolla kuu kumotti, sekä muutamia yksinäisiä, yhä syvempään varjoon häipyviä puuryhmiä. Avonaisesta salin ovesta näkyi kattolampun valossa ruokapöytä aterianjätteineen: tyhjiä pulloja, puolinaisia shampanjalaseja tyhjiä makeislautasia, kaatuneita hedelmäpyramideja, sinne tänne työntyneitä tuoleja. Hetken kuluttua vetivät kuitenkin palvelijat verhot oven eteen, ja kuva katosi näkyvistä.
Penkereellä vieraat olivat käyneet istumaan mukaviin amerikkalaisiin ruokotuoleihin, joissa istuja voi mukavasti puoleksi maaten istua, mikä herkkusuulle onkin hyvän päivällisen paras jälkinautinto. Daniela nojautui myöskin mukavasti taaksepäin, jolloin hameen runsaiden pitsipilvien alta pilkisti esiin pieni jalka.
"Miten ihana ilta!" huomautti Zollern. Toiset yhtyivät siihen.
Ei pidä luulla, että ihmisen, joka käy henkevästä ja huvittavasta, pitäisi puhua vain mielenkiintoisia asioita. Ne, jotka yrittävät aina sanoa jotakin häikäisevää, ovat kovin väsyttäviä, eikä parooni Zollern kuulunut niihin, jotka eivät olisi uskaltaneet lausua sellaista väitettä, kuin: "Miten ihana ilta!" siksi ettei sanoissa ollut mitään kärkeä.
Mutta sitten parooni Zollern alotti niin hauskan ja miellyttävän keskustelun vähäpätöisen naisen kanssa, jotta molemmat toiset sen kautta saivat tilaisuuden jutella kahden kesken. Kreivi Trélazure nojautui penkereen pylvääseen Danielan tuolin vieressä, ja kumartuen hiukan hänen puoleensa hän lausui sanoja, joita Daniela yksin saattoi kuulla. Samoin hänen vastauksensa eivät ulottuneet toisen, vilkkaasti keskustelevan parin kuuluviin. Siitä huolimatta, ettei kukaan kuullut rakastuneitten puhetta, sanoivat he vain jokapäiväisiä asioita toisilleen; mutta niinkuin on kirjeitä, joiden rivien välissä on enemmän luettavaa kuin mitä itse riveille on kirjoitettu, samoin myös usein keskustellessa piilee enemmän sanojen alla kuin mitä puhutut sanat itsessään sanovat. Äänten hellä sävy, miehen kiihkeästi ihaileva katse, naisen onnellinen hymyily antoivat jokapäiväisille sanoille rakkauden huumeen esimaun.
Danielan sauhuke oli sammunut. Kreivi kumartui tarjotakseen tulta. Sillä välin kuin Daniela sytytti jälleen sauhukkeensa, kohosi hänen hiustensa tuoksu Trélazuren kasvoihin, ja kumpaisenkin kädet koskettivat salamannopeudella toisiaan. Sen jälkeen he vaikenivat hetkeksi, ja tuo hetki oli niin kuumeinen, että syvä, väräjävä huokaus kohosi kauniin naisen povesta; huokaus, joka olisi saanut Trélazuren polvistumaan hänen eteensä, jos he olisivat olleet kahden. "Hän on minun omani!" iski ajatus ylpeällä ilolla kreivin mieleen. — "Oi, elämä, miten ihana sinä olet!" paisui Danielan sydän.