"Oi, tuota kelpo mies rukkaa, miten epäystävällisesti kohtelinkaan häntä… Minun täytyy hyvittää se huomenna, sillä panen arvoa tuon miehen ystävyyteen. Onpa minulla sentään ollut hyvä onni, kun olen tavannut kaksi ihmistä, joista toinen on kyennyt kahlehtimaan sydämeni, toinen sieluni… Mutta eikö olisi ollut parempi, jos ne olisivat yhdistyneet yhteen ja samaan henkilöön? — Eikö sen, jonka omaksi antaudun, pitäisi voida kokonaan tyydyttää minua, vaatia sekä sieluni että sydämeni kunnioitusta, herättää rakkautta, kaipausta ja luottamusta minussa?…"
"Mutta Daniela, mikä teidän on? Teidän ajatuksenne näyttävät olevan peninkulmien päässä. Te ette edes vastaa vastaantulijoiden tervehdyksiin; ettekö tuntenut parooni Zollernia?"
Daniela heräsi unelmistaan.
"Parooni Zollern? — En huomannut ketään!"
"Ettekö luule minun näkevän teidän lävitsenne? Te ajattelette Trélazurea; tunnustakaa pois vaan."
"Niinkö arvelette?" naureskeli Daniela punastuen.
"Olkaa varoillanne; minun luullakseni tuo ranskalainen vain liehakoitsee!"
"En ymmärrä…"
"No, olettehan te leski ja vapaa… Kaikkein onnellisin asema maailmassa on sittenkin nuorella ja rikkaalla leskellä!"
"Sen jälkeen onnellisimmassa asemassa on säätiöneiti [= aatelisnaisten apulaitoksen jäsen] — mitä vapauteen tulee."