Kello oli jo kuusi iltapuolella, aika, jolloin Danielan oli tapana lähteä ajelulle, eikä odotettu vieras vieläkään ollut saapunut.
Palvelija ilmoitti, että hevoset olivat valjaissa, sillä Daniela ei ollut muistanut antaa vastakäskyä. Samassa vähäpätöinen nainen astui sisään hattu päässä ja viitta hartioilla.
"Oletteko odottanut jo minua, rakkaani? Vaunut ovat jo oven edustalla… mutta ettehän te ole vielä pukeutunut?"
"Minun ei tänään tee mieleni lähteä ajelulle, rakas kreivitär. Tiedättekö mitä? Ottakaa Giulietta mukananne ja lähtekää ajamaan ilman minua!"
"Silloin pitäisi minun ottaa myös äiti mukaan, ja se käy yli voimieni. Miksikä te ette tahdo itse tulla? Ilma on niin ihmeen ihana; tänään varmaankin koko Baden on liikkeellä!"
"No hyvä; minä pukeudun vain nopeasti ja me lähdemme sitten."
Daniela oli muuttanut mieltään. Tähän aikaan ei Trélazure kuitenkaan saapuisi, sillä hän tiesi Danielan aina olevan ajelulla; ja jos hän tänään jäisi kotiin, niin näyttäisi siltä, kuin hän olisi sen tehnyt Trélazuren tähden, ikäänkuin hän odottaisi häntä. Varmaankin hän oli päättänyt tulla illalla; hän tahtoi luultavasti nähdä hänet samaan aikaan jälleen, kuin he eilenkin olivat ilmaisseet toisilleen salatut tunteensa; saman illakon tuoksun tuli tuntua penkereellä, saman kuutamon kirkastaa taivasta — äkillinen toivo leimahti hänessä, mutta hän karkoitti sen nopeasti, muistaessaan aamuisia hyviä päätöksiään. "Minä en ota häntä vastaan, jos hän tulee illalla — tai ainakin pitää muita vieraita olla läsnä — niin ainakin luulisin — mutta sittenkin? — Ei, jos olen yksin, niin en ota häntä vastaan… mutta nyt tahdon ainakin nähdä hänet kaukaa — varmaankin hän on kävelemässä Helenenstrassella." — Ja ääneensä hän sanoi: "Nouskaa sillä välin vaunuihin, kreivitär. Parissa minuutissa olen valmis."
Danielan astuessa portaita alas seisoi Franz Stern siinä. Daniela ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli häntä niin jäykästi ikäänkuin hän ei olisi tuntenut häntä.
Stern oli odottanut, että rouva Dormes ojentaisi hänelle kätensä ja puhuttelisi häntä, ja siksi hänen käytöksensä koski häneen kipeästi. Olisikohan tuo rakastettava nainen käynyt ylpeäksi? Tahtoiko hän osoittaa köyhälle tuntiopettajalle, missä hänen paikkansa oli ja rangaista häntä, koska hän oli uskaltanut asettua hänen tielleen?
Sitä ei Daniela tosiaankaan ollut ajatellut. Hän ei ollut tuntenut Sterniä luodessaan tietämättään katseensa häneen, niinkuin joskus voi sattua, kun ajatukset ovat johonkin määrättyyn asiaan kiintyneet. Vasta kun vaunut olivat jonkun matkaa vierineet, nousi äskeinen kuva hänen eteensä; ja vasta nyt mielikuvituksessaan hän huomasi tervehdyksen, sekä tunsi tervehtijän.