"Sinä tiedät, rakas isäni ja ystäväni", alkoi hän uudelleen, "että palasin suureen maailmaan aikeissa mennä uusiin naimisiin. Ja jo tänään voin ilmoittaa sinulle, että olen tehnyt valintani. Onko valintani järkevä, kysyt sinä? — Yhtä järkevä kuin joen valinta sen syöksyessä mereen; kuin salaman valinta, joka iskee ukkosenjohdattimeen —"
"Totta tosiaan", sanoi Daniela keskeyttäen vielä kerran kirjeensä, "tänään en osaa järkevästi kirjoittaa. Olisipa se hauska ilmoitus järkevälle isälle, että hänen tyttärensä on mennyt kihloihin luonnonvoimien pakosta!"
Hän repi tämänkin arkin ja alotti kirjeen kolmannen kerran:
"Rakas isä, täten ilmoitan sinulle, että olen onnellinen morsian."
"Morsian — olenko sitä todellakin?" keskeytti Daniela jälleen kirjeensä; "herra de Trélazure ei ole vielä kosinut minua — jos hän kosii minua, niin suostunko hänelle noin vaan ilman muuta? — Tämä ilmoitus on aivan liian aikainen." Ja tämäkin arkki seurasi edeltäjiään paperikoriin.
Daniela vajosi mietteisiinsä.
"Nuoli on osunut minuun — se on selvä. Mutta minun pitää olla varuillani. Käteni, koko tulevaisuuteni minä annan jo ajatuksissani — miehelle, joka ei vielä lainkaan ole sitä pyytänyt" — ylpeä rouva punastui tätä ajatusta — "ja miehelle, jota en ensinkään tunne, josta minä yleensä en tiedä, onko hänellä sydäntä lainkaan. Ja koko elämän ajaksi… kysymyksessä ei ole vain lyhyt huumauksen hetki — aviopuolisoiden tulee olla ystäviä, tovereita kaikissa ajatuksissaan ja pyrinnöissään… niinkuin Harald ja minä olimme. Meidän suhteemme oli tosin vapaa intohimosta; mutta enkö todellakaan voisi intohimoa vastustaa?… Tunnen olevani hirveän heikko… jos sellainen hetki kuin eilinen uudistuisi… jos me silloin olisimme kahden ja hän tulkitsisi sanoin kuuman katseensa tarkoitusta ja kysyisi minulta: 'Rakastatko minua?' — voisinko silloin tehdä muuta kuin panna alttiiksi tulevaisuuteni saadakseni vastata hänelle: 'niin, minä rakastan sinua!'? — Ei, ei, minun täytyy olla vahva. Oma arvoni ja myöskin hänen onnensa vaatii, että asetan vaatimukseni korkealle. Meidän täytyy ensin oppia rakastamaan toisiamme, ennenkuin sidomme kohtalomme yhteen; tänään me olemme rakastuneet, mutta se riittää ainoastaan — vaihtoehtoa varten, jota minä, kunniallisena naisena en saa edes ajatella… Entäs Daliani! — Kevytmielisesti en saa antaa hänelle uutta isää… Mitäpä jos hän — luostarikasvatus näyttää olevan hänen ihanteensa — vaatisi, että sydänkäpyni lähetettäisiin nunnien kasvatettavaksi?"
Siten Daniela tuumi vielä kauan sinne ja tänne ja tuli siihen päätökseen, ettei hän vastaisi ajattelemattomasi myöntyen siihen naimatarjoukseen, joka hänelle varmaan tehtäisiin. Vielä hän itse sekä hänen tulevaisuutensa oli hänen omassa vallassaan — siitä hänen ei pitänyt sokeasti luopua.
Päivä kului. Joka hetki Daniela odotti naapurinsa tuloa, mutta häntä ei kuulunutkaan. Nuori rouva ei ollut astunut ainoatakaan kertaa pengermälle eikä edes parvekkeelle, sillä hän ei tahtonut nähdä kreiviä sieltä käsin ja vaihtaa jokapäiväistä tervehdystä hänen kanssaan. Hän istui salissa käsityö kädessä — lukea hänen oli mahdotonta — ja ajatuksissaan hän oli jo kymmenet kerrat kuvitellut tuota kohtausta, joka nyt seuraisi: Trélazure astuisi sisään — kosisi — ja hän vastaisi vaatien ajatusaikaa, pyytäen saada harkita asiaa vielä useita kuukausia.
Pari kertaa hän tuli häirityksi; Rimmerspergin naiset tulivat vieraisille ja samoin kaunis rouva von Lacher. Mutta he eivät viipyneet kauan. Sitten palvelija toi sisään päivän sanomalehdet. Mutta hän ei edes avannut niitä. Mitä ulkomaailma koski häneen? Kukapa voisi nähdä tähtien kimmeltävän, seisoessaan tanssisalin kattokruunun alla, ja kukapa välittäisi valtiollisista ja kirjallisista kysymyksistä ulkona maailmassa, kun omassa sydämessä oli selviteltävä elämänkysymyksistä kaikkein suloisin ja tärkein?…