Stern ehdoitti, että he lukisivat luvun Herbert Spenceriä. Danielan toimena oli, toisen lukiessa ääneen ja hänen tehdessään selittäviä huomautuksia, merkitä muistiinpanoja vihkoon, jotta hän niiden nojalla voisi sommitella kirjoitelman seuraavaa tuntia varten.
"Jos kirjoitelma onnistuu", sanoi Stern, "niin lähetämme sen 'Deutsche Rundschaun' toimitukselle."
"Ei, ei mitenkään", vastasi Daniela. "Minä en tahdo tulla kirjailijattareksi, vaikkapa minulla — jota muuten en lainkaan usko — olisikin siihen taipumusta. Jos sellaisella uralla aluksi sattuu onnistumaan, niin viekoittelee se yrittämään eteenpäin, ja se vaatisi aivan liikoja; täytyisi uhrata siihen kaikki voimansa, koko kykynsä, eikä minulla ole sellaiseen aikaa eikä haluakaan. Minä kuulun Dalialleni, minä kuulun maailmalle ja ehkäpä tehtävänäni tulee vielä olemaan — tuottaa uudessa avioliitossa miehelleni mahdollisimman paljon onnea. Eikä jokainen tahtoisi vaimokseen kirjailijatarta."
Stern katsoi puhujaan. Äkkiä hän suistui avarasta ajatuksen maailmasta ympäröivään todellisuuteen. Hän näki kauniin naisen edessään, joka juuri oli puhunut onnesta, jonka hän aikoi lahjoittaa miehelle… Kadehdittava mies! Miten punakat nuo huulet olivat — ja miten pehmeästi tuo valkea käsi suippoine sormineen, jotka lepäsivät Spencerin kirjan lehtien välissä, miten pehmeästi tuo valkea käsi kykenisikään hyväilemään, kun se sivelisi armaansa otsalta hiukset syrjään… Ja kaiken tuon lisäksi tuo suuri, valoisa sielu. —
"Joko te olette tehnyt valintanne?" ei Stern malttanut olla ääneen kysymättä.
Danielaa hämmästytti tämä rohkea kysymys, mutta hän myönsi itselleen, että hän itse omilla sanoillaan oli vaatinut sen esille ja vastasi:
"Valinnutko? — En. — Mutta luuletteko te", lisäsi hän harvakseen, "että ihmisellä kaikissa olosuhteissa on voimaa itse valita? Minä pelkään aina, että kerran teen uhkarohkean kuperkeikan keskelle tuntematonta maailmaa; aivan vastikään minä pelastuin tuosta vaarasta… mutta voisihan se uusiintua, vai mitä?"
Stern aikoi vastata, mutta Daniela teki torjuvan liikkeen.
"Ei, ei, älkäämme puhuko tästä asiasta, se ei kuulu meidän opetussuunnitelmaamme. Näiden vakavien oppituntien tulee juuri riistää minut irti yksityiselämäni pikku huolista. Jos alkaisin kertoa teille hakkailuistani ja naimatuumistani, niin lopulta eksyisin pukuasioihini ja kysyisin niissä teidän mieltänne. — Pysykäämme ohjelmassamme!"
"Tämän käskyn pidän mielessäni, armollinen rouva. Minä pidän kiinni ohjelmasta."