"Tahdotteko osoittaa minulle ystävyydenpalveluksen, Zollern?" Daniela kääntyi herttaisen vanhan diplomaatin puoleen.
"Olen teidän käskettävänänne; mitä minun tulee tehdä?"
"Ottakaa minut haltuunne älkääkä heittäkö minua enää hetkeksikään yksin, aivan kuin olisitte takkiainen!"
"Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva. Minä luulin päin vastoin näytelleeni ystävän osaa vetäytymällä arasti kuin orvokki syrjään; mutta takkiaisen tehtävä on minulle paljoa mieluisampi. Nyt tarjoan teille käsivarteni ja lähdemme puutarhaan kävelemään; asemalle ajaessamme nousen teidän vaunuihinne; junassa en väisty rinnaltanne ja Badenissa saatan teidät ovellenne."
"Kiitos, rakas Zollern; teidän seurustelutaitoonne luottaen on minulla varsin miellyttävä ilta tulossa."
"Sitä hauskempi, kaunis ystävättäreni, kun aion koko ajan olla vaiti ja jättää teidät omien ajatustenne valtaan; ei mitään saa suorittaa puolitiehen: tahdon voittaa täydellisesti luottamuksenne."
"Rakas Zollern!"
"Vain yksi kysymys. Oletteko onnellinen?"
"Onnellinenko?… En tiedä vielä — elämä on ihana!"
"Pitäkää varanne, Daniela… Vaan ei, en tahdo saarnata, en tahdo ystävänvirkaani alentaa iloahäiritseväksi varoittajantoimeksi. Jos elämä teidän mielestänne on ihanaa, niin sitä parempi; jos ennenaavistamaton riemu täyttää sielunne, niin antautukaa sen valtaan; jokainen onnen hetki — ja olkoon se vain hiljainen, ehkäpä aivan aiheeton mielikuvituksen luoma onnenhetki — on voitto, joka lieventää suurta maailmantuskaa!"