XIV
Affi kirjoitti ainettaan.
"Tunnin kuluttua isä palaa kotiin," tuumi hän mielessään silmäillen seinäkelloa, "siksi ennätän hyvin valmiiksi."
Mutta tuskin poika oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun isä astui jo sisään.
"Joko sinä tulit takaisin, pappos?"
"Niin, Affi. Tunnistani ei tullut mitään; rouva Dormesilla on 'päänsärkyä' — varmaankin eilisen huviretken johdosta… Mutta sinä näytät kalpealta, lapseni; etkö voi hyvin?"
"Aivan niinkuin tavallisesti. Tahtoisin kernaasti tietää, onko muilla ihmisillä yhtä raskasta elää maailmassa. — En tahdo valittaa, pappos, minä iloitsen suuresti elämästä; mutta ilot ovat ikäänkuin koruompelua kankaalla — ja kangas on kärsimysten langoista kudottu."
"Mitä sinä nyt puhut, lapsi?"
"Tuo ajatus ei ole nyt vain mieleeni tullut; aion kirjoittaa tänään aineen kärsimyksistä ja iloista, ja silloin tuo kuva tuli mieleeni. Mutta ehkäpä se ei sovellu muihin ihmisiin, ehkä vain minuun, siksi että olen raajarikkoinen raukka!"
"Poikani" huudahti Stern pelästyneenä, "mikä sinua vaivaa? Nythän sinä itketkin!… Jätä aineesi sikseen, tänään me lähdemme yhdessä huviretkelle, vai mitä arvelet? Minä käyn hakemassa ajurin ja me ajamme metsään. Otetaan eväitä koriin ja pari kirjaa; ulkona metsässä me heittäydymme sammaleille, juttelemme, syömme, luemme ja hengitämme havuilmaa; tahdotko, Affi?"