"Kreivi — mitä tämä — merkitsee? Kuinka te voitte — mikä oikeus…"
Hän aikoi nuhdella häntä, mutta hänen äänensä oli niin kuiskaava, niin vapiseva, hänen silmänsä niin kokonaan toisen loistavan katseen lumoissa, että hänen sanansa kohosivat ikäänkuin hyväilevänä kuiskauksena Trélazuren luo, joka kiivaasti sulki kauniin rouvan syliinsä.
"Minä rakastan teitä, Daniela, minä rakastan teitä hulluuteen saakka!"
Viisi sekunttia Daniela lepäsi hänen rinnallaan, imien itseensä nuo kiihkeästi kaivatut sanat, "minä rakastan teitä"; aivan kuin ilmestys ennen aavistamattomasta taivaasta se oli yllättänyt hänet. — Mutta ainoastaan viisi sekunttia — sitten hän riistäytyi irti. Nainen hänessä olisi vielä kauan tahtonut levätä täten rakastetun miehen rinnalla, mutta puhtaan naisen vaistomainen tunne, ylpeyteen tottunut nainen oli nopeasti pakottanut hänet irtaantumaan syleilystä.
"Teillä on omituinen tapa ilmaista tunteitanne, kreivi Trélazure, joka voisi saattaa minut suuttumaan", sanoi Daniela astuen pari askelta edemmäksi hänestä ja ojennetuin käsin torjuen luotaan uuden lähestymisyrityksen. "Pyytäkää minulta anteeksi!"
Hän kävi tavalliselle paikalleen istumaan. Kreivi lähestyi häntä. Leposohvan vieressä oli tyyny; hän aikoi polvistua sille.
"Jos täytyy pyytää anteeksi", niin hän alotti, "niin on se polvillaan tehtävä."
"Nouskaa heti paikalla ylös, kreivi, minä käsken. Käykää tuohon istumaan", — Daniela osoitti nojatuolia, jonka pöytä erotti hänen paikastaan, "palvelijani voivat minä hetkenä hyvänsä astua sisään!"
Nämä viimeiset sanat kreivi ymmärsi; hän ei tahtonut mitenkään saattaa rakastettua naista ikävään valoon; ja hän totteli käyden osoitetulle paikalle istumaan.
"Minä pyydän sitten täältä käsin anteeksi, jos yleensä on synti rakastaa olentoa, jossa, niinkuin teissä, kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat rakastamisen arvoisia, ovat ruumistuneet. Ensimäinen vaikutus, jonka te teitte minuun, oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun — muistattehan — Wienissä, Praterissa — huhtikuun kahdentenatoista päivänä?"