Daniela nyökkäsi.
"Eikö totta", jatkoi hän, "te huomasitte jo silloin, että minä rakastin teitä? Ja sitten oopperassa; kerran seisoin ovella, kun te astuitte vaunuihinne, ja minusta tuntui kuin te olisitte silloin katsonut minua suoraan silmiin…"
"Niin", sanoi Daniela, "se oli huhtikuun kolmantenakolmatta päivänä."
"Ja toukokuun ensimäisenä minä kuljin tuntikausia teidän talonne edustalla nähdäkseni teidät vielä kerran parvekkeelta!"
"Ja toukokuun viidentenätoista en voinut taidenäyttelyssä katsella ainoatakaan kuvaa, teidänkin katselematta samaa!"
"Tauluja en sillä kertaa oikeastaan nähnyt lainkaan!"
"En minäkään juuri!"
"Ja arvasitteko te, että tulin vain teidän tähtenne Badeniin?"
"Aavistin sitä kyllä…"
"Oi, te teette minut kovin onnelliseksi, Daniela, onnelliseksi kuin jumalan!"