"En olisi luullut sitä mahdolliseksi — että, minua, vapaata ja kunniallista naista — kosija voisi lähestyä tarjoamatta minulle myöskin nimeään."
"Daniela — armollinen rouva —"
"Mitä te olette siis uskaltanut toivoa?"
"Hyvä Jumala, minä…"
"Te luulitte voivanne tehdä minut onnelliseksi — minun —" vain vaivalla Daniela sai sanan huuliltaan — "minun rakastajanani?"
Trélazure aikoi vastata, mutta nuori rouva hyökkäsi ylös tuoliltaan ja leimuavin katsein, vihasta hohtavin poskin hän seisoi siinä kuninkaallisessa arvossaan, ojentaen kätensä ovea kohti.
"Herra kreivi, jättäkää minut, älkääkä koskaan enää astuko minun talooni!"
"Te karkoitatte minut?"
"Poistukaa!"
"Oi, miten ihastuttavasti tuo suuttumus pukee sinua… Sinun täytyy, sinun täytyy tulla omakseni, en voi päästää sinua luotani!" Trélazure oli kiiruhtanut Danielan luo ja oli nyt polvillaan hänen edessään. Daniela yritti paeta, mutta Trélazure piti kiinni hänen hameenliepeestään. "Armoa, Daniela," rukoili hän, "tee minusta mitä ikänä tahdot: rakastajan, orjan, puolison, minä olen ikuisesti sinun omasi!"