"Onnittelen teitä, rakas ystäväni", sanoi Zollern sydämellisesti. "Pääasia on, että te olette onnellinen, vaikka, jos olisin itsenäinen nuori leski, niin en sallisi kiinnittää kaulaani uutta ketjua."
* * * * *
"Affi, nyt minun sanani ovat menneet toteen: rouva Dormes menee uusiin naimisiin."
"Oletko sairas, isä? Sinä näytät niin huonolta!"
"En, minä voin hyvin. Suokoon vain Jumala, että tuo mies olisi hänen arvoisensa — mutta se ei ole luultavaa!"
* * * * *
"Todellako, saanko tuon vieraan kauniin herran isäkseni? — Eihän minun tarvitse häntä sitten enää sanoa herraksi, vai mitä, äiti? Mutta rakastaako hän sinua edes puoleksi niin paljon kuin minä?"
* * * * *
Ja morsiuspari itse — mitä se itse ajatteli tästä asiasta? — Heillä oli kummallakin se tunne, että he olivat ottaneet kovin uskalletun askeleen, tehneet jonkun suuren typeryyden; mutta he olivat rakastuneet toisiinsa — ja tämä tosiasia tukahdutti joka kerta tuon epämieluisan tunteen, kun se pyrki ajatuksena nousemaan mieleen.
Daniela oli, annettuaan myöntävän vastauksensa ja kihlauksen tultua julkiseksi, tullut paljoa rauhallisemmaksi. Kiihoittunut mieliala oli asettunut, jonka oli herättänyt henkiin intohimoinen epäily, tokko tuo mies voisi tehdä hänet onnelliseksi.