»Te haette englanninkielisen kirjallisuuden lukijatarta?»
»Niin, lukijatarta, matkatoveria, ystävätärtä, pianotaituria, lapsi, haen sellaista, joka jakaisi kanssani yksinäisyyteni, haihduttaisi tyhjänpäiväiset suruni… sanalla sanoen, haen valkeata kaarnetta. En luule löytäväni sellaista, jolla olisi kaikki nämä ominaisuudet… vai tunnetteko te sellaisen?»
»Arvelin tarjoutua itse… Ainoastaan onnettomuuksien takia olen joutunut myyjättäreksi… syntyperäni ja kasvatukseni oikeuttaisivat minut toiseen asemaan. Soitan jotakuinkin hyvin…»
Mrs. Edgecombe ilostui.
»Ja englanninkieltä puhutte myös?»
Vastaukseksi Hanna otti äskeisen kirjan ja alkoi lukea. Hänellä oli erikoiset taipumukset lukea ääneen, selvästi ja tunteellisesti, silti kiemailematta, ja hänen taipuisa äänensä oli kuin musiikkia; sitäpaitsi hänen ääntämisensä oli erinomainen, aivankuin syntyperäisen englantilaisen. — Mrs. Edgecombe oli vallan ihastunut.
»Nytpä olenkin löytänyt valkean kaarneeni», hän huudahti. »Otan teidät heti palvelukseeni, rakas neiti!»
Hanna punastui ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kalpeni. Hän muisti kiusalliset suositukset. Nyt häneltä jälleen kysyttäisiin hänen perheestään, menneisyydestään, eikä hänellä ollut perhesuhteita, menneisyyttä, joista olisi voinut puhua.
Hän pudisti surullisena päätään.
»Oi, se olisi liian suuri onni. En luule teidän huolivan minusta, armollinen rouva.»