Mrs. Edgecombe astui sisään Hannan kanssa. Toinen naisista istui ompelukoneen ääressä; toinen oli polvillaan lattialla täydessä touhussa purkaen erästä matkakirstua.
»Suokaa anteeksi», sanoi Mrs. Edgecombe, »älkää antako häiritä itseänne — minä menen vain neidin luo.»
»Tässä on huoneeni», sanoi Hanna ja sulki oven perässään.
»Lapsi raukka, miten täällä on epämiellyttävää! Ja nuo molemmat naiset näyttävät niin köyhiltä. Te puhuttelitte toista heistä luutnantinrouvaksi. Kertokaa minulle heistä vähän.»
Hanna kertoi minkä tiesi. Hän kertoi sairaasta pojasta, huolista ja uhrautuvaisuudesta, ja hänen silmänsä vettyivät.
»Minun muuttoni tulee heille kovaksi iskuksi, sillä, heidän ei ole niinkään helppoa saada vuokralaista tähän huoneeseen; herraa he eivät voi ottaa, koska hänen täytyisi kulkea heidän huoneensa läpi; minussa he kadottavat pienen, mutta sittenkin jotain merkitsevän tulolähteen.»
Mrs. Edgecombe huokasi.
»Maailmassa on kovin paljon surullista. Missä tavaranne ovat, rakas lapsi? Pakatkaa nyt tavaranne, niin annamme kantaa matka-arkkunne vaunuihin.»
Hanna punastui. »Minulla on ainoastaan pieni käsilaukku liinavaatteita varten… ainoa leninkini on ylläni…»
»Sitä pikemmin on kaikki tehty. Jätän teidät rauhaan ja menen sillä välin sopimaan huoneen jättämisestä emäntänne kanssa.»