»Nyt olet kotona, rakas lapsi… Nyt olet vaimoni, toverini, kaikkeni.»
Hanna nojasi päänsä hänen olkaansa vasten, ja liikutuksen kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan.
»Rakastatko sinä minua todellakin, Ewald?»
»Kaikesta sydämestäni, Hanna.»
V.
Ewald oli puhunut totta. Hän rakasti kaunista vaimoaan kaikesta sydämestään, mutta hän ei ollut mikään kokenut rakastaja. Hän ei kyennyt osoittamaan mitä sydämensä tunsi; hän oli arka, miltei ujo. Rakkaudentunnustuksia ja -vakuutuksia hänen huulensa eivät koskaan lausuneet. Hän oli sanonut vaimolleen, tämän astuessa ensi kerran hänen kynnyksensä yli, rakastavansa häntä, ja se oli hänestä kylliksi. Hänen vaimonsa tiesi sen. Hanna olisi mieheltään tahtonut kuulla niitä rakkauden sanoja, joita oli oppinut lukemastaan draamallisesta ja eepillisestä runoudesta, mutta semmoinen ei juolahtanut Ewaldin mieleenkään. Hän oli tässä suhteessa niin lapsellinen, että hillitsi sopimattomina palavan nuoruuden tulen vaatimat tunnepurkaukset. Hän koetti seurustelussaan vaimonsa kanssa olla niin levollinen ja jokapäiväinen kuin mahdollista. Hän ei koskaan laskenut leikkiä, eikä keksinyt lempinimiä, vaan sanoi aina vain »rakas Hanna» tai »rakas vaimo» ja puheli hänen kanssaan vähäpätöisistä asioista. Kun Hanna laski leikkiä tai yritti hyväillä, ehkäisi hän sen; hän ei antanut Hannan suudella, kun meni tai tuli. Jos Hanna halusi antaa keskustelulle hauskan tai haaveellisen suunnan, niin hän ei sitä tavallisesti ymmärtänyt, vaan johti sen jollakin kuivahkolla huomautuksella entiseen uomaansa.
Professori Ballmann kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat eräiden asiain tietämättömyyden osoittavan jonkinlaista etevämmyyttä. Heistä ovat jotkut seura- ja sielunelämän puolet pintapuolisia, kevytmielisiä, luonnottomia, ja he ovat ylpeitä siitä, etteivät itse tunne niitä. He unohtavat, että tuntemattoman asian tuomitseminen on aina ennakkoluuloa ja että mahdotonta on kohottautua semmoisen asian yläpuolelle, jota ei tunne. Vaikka Ewald ylpeilikin siitä, ettei tuntenut kaunokirjallisuutta, oli se kuitenkin suuri puute. Hänen olisi pitänyt ajatella, että tietämättömyys joka suhteessa on paremmin häpeän kuin ylpeilyn arvoinen. Luonnollisesti ei tarvitse tietää ja osata kaikkea — se ei olisi kenellekään edes mahdollista — mutta jokainen tieto ja taito on eduksi. Kirjoissa, joita Ewald ei katsonut maksavan vaivaa avata, koska ne hänestä olivat pelkkää kuvittelua ja epätodellisuutta, ne kun eivät sisältäneet numeroita, karttoja tai tosiasioita, kuvastuu yhteiskunta kokonaisuudessaan inhimillisine mielenliikutuksineen, intohimoineen, tunteineen, kohtaloineen, ajatuksineen. Eikö se ole todellisuutta?
Hanna oli lukemalla liiaksi romaaneja tullut haaveilevaksi. Kasvatus oli siihen syynä. Ewaldin sielussa taas eivät kaikki kielet olleet päässeet väräjämään, vaan muutamat olivat velttoina ja äänettöminä; se oli sivistyksen puutetta. Jos Ewald olisi kyennyt johonkin määrään seuraamaan vaimonsa ajatusten lentoa, olisi hänen varmaankin onnistunut hillitä hänen haaveellisuuttaan ja palauttaa hänet järjellisyyden ulkopuolelle ulottuvilta harhateiltä; mutta vieras kun oli hänen unelmilleen, ei hän kyennyt häntä johtamaan ja tukemaan. Hanna tunsi, ja syystä kyllä, että miehensä tässä suhteessa oli häntä alempana. Täten kohoutui muuri heidän välilleen, mutta siitä oli Hanna yksin tietoinen. Ewald ei sitä huomannut, sillä se, mikä Hannan mielestä osoitti Ewaldissa tiedon puutetta, oli Ewaldista etuna pidettävä.
Tämän lisäksi oli Ewaldissa suurena puutteellisuutena hänen seurusteluhaluttomuutensa. Tässäkin suhteessa hän halveksi sitä, mitä ei tuntenut. Hänen vaimostaan näytti siltä, kuin hän olisi pikemmin ollut maallisiin iloihin sopimaton kuin niiden yläpuolella. Sillä häneltä puuttui seuramiehen siro varmuus ja vapaa käytös. Kun hän joskus suostui seuraamaan Hannaa vierailuille tai olemaan läsnä kenraalittaren keskiviikko-kutsuissa, istui hän tavallisesti jossain nurkassa, ottamatta milloinkaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, vastaili lyhyesti, ja saattoi selvästi huomata, miten ikävää hänellä oli sekä miten hän kärsi seuraelämästä. Ja siten hävisi sekin luultu ansio, että hän muka pani suuremman arvon kotielämän rauhalle ja tutkimuksilleen kuin maallisille tyhjille huveille, sillä hän ei tuntenut sellaisia iloja; hän ei kyennyt nauttimaan niistä. Hänellä ei ollut oikeutta pitää salonkikeskusteluja itseään alentavina, sillä hän ei ollut osoittanut kykenevänsä ottamaan niihin osaa.
Hanna raukka ei voinut tuntea itseään onnelliseksi. Hän ei ollut ylpeä miehestään; hän ei katsonut häneen kuin etevämpäänsä; hän tiesi, ettei miehensä ymmärtänyt häntä. Hän myönsi kylläkin, että hänen miehellään oli hyvä sydän, tasainen ja lempeä luonne, että hän oli rehellinen ja ennakkoluuloton, mutta häneltä puuttui jotain. Hyvää ymmärrystä, joka oli tehnyt hänestä etevän matemaatikon, älykkään luonnontutkijan, erinomaisen shakinpelaajan, tunnustetun tieteellisen kirjailijan (hän oli avustajana arvokkaammissa tieteellisissä ja kasvatusopillisissa aikakauslehdissä), ei Hanna pitänyt arvossa, osaksi siitä syystä, ettei ollut siihen suuntaan kehittynyt, osaksi siksi, että miehensä oli tässä suhteessa häntä kohtaan suljettu. Ewald piti pikku vaimoansa kykenemättömänä ymmärtämään tämmöisiä asioita; se oli muuten hänestä aivan luonnollista, eikä hän siksi koettanutkaan johtaa vaimoansa ajatuspiiriinsä. Jospa hän kuitenkin olisi koettanut! Ellei Hanna olisikaan ymmärtänyt häntä, olisi häntä kuitenkin riemastuttanut miehensä etevämmyys siinä suhteessa. Hanna olisi mielellään myöntänyt tämän olevan vastapainona niille henkisen kehityksen aloille, missä hän itse tunsi olevansa etevämpi.